Viimein eräs akka älähti:
— Taivasten tekijä, no ettekö nyt näe, että Juhohan se on, Niemen majurin renki!
Ja samassa kun akka oli tämän sanonut, tunsivat Juhon kaikki ja väkeä kertyi vieraiden ympärille laumottain. Satamalla tulvi kysymyksiä Juholle.
— Tämä upseeri on majurin veljenpoika, — virkkoi Juho saatuaan viimein sananvuoron. — Hän on maannut kipeänä kokonaisen kuukauden Niemessä, niin, aina siitä saakka kun hän täällä tappelussa haavoittui. Nyt on hän matkalla Ranssilaan. Luuletteko, että tämä tie sinne on tukossa? —
— Ei ole, sen tiedän ihan varmaan, — vastasi eräs hallavapartainen valkotukka vanhus, — mutta upseeri ei näytä vielä oikein toipuneelta taudistaan. —
— Sitä minäkin, — vastasi Juho. — Sen tähden olisi hyvä, jos voisitte hankkia hevosen ja… —
— Minulla on, minulla ja sen hän mielellään saa, — ehätti valkohapsinen vanhus.
— Kiitos, ystävä, — vastasi Valter Jernfält. Rehellisen maksun tulet saamaan kyydistäsi. —
— Häpeä sille, joka maksua ottaa maan puolustajalta, — arveli ukko. — Antakaa vain pyyhkiä suoraa päätä Pelkolaan, siellä ei ole vihollisen näköistäkään. —
Luutnantti koetti kaikin mokomin taivuttaa hevosen omistajaa ottamaan edes jotain korvausta. Ukko toisti entiset sanansa lisäten, että hän tuntisi itsensä suuresti loukkautuneeksi, jos luutnantti vielä tyrkyttäisi hänelle maksua, jota hänen omatuntonsa kielsi ottamasta.