— No, toivotaan sitte, että jonkun kerran voin tehdä sulle vastapalveluksen, — vastasi Valter Jernfält, heittäytyi rekeen ja läksi rivakkaa ravia ajamaan Pelkolaan päin.
Vapunpäivän iltamyöhällä ehtivät vasta matkustajamme mainittuun kylään. Asukkaat täällä olivat jo aikoja sitte käyneet levolle, jonka vuoksi oli jokseenkin vaikea saada yösijaa. Viimein eräs kylän köyhin torppari lupasi pirttinsä lepopaikaksi luutnantille. Juhon oli onnistunut löytää muuan tyhjä vaja, jonne hän toimitti hevosen suojaan. Riisuttuaan sen ja pantuaan ruokaa eteen laittoi hän itselleen vuoteen pehkuihin ja nukahti heti.
Se voimattomuus, joka oli vallannut Valter Jernfältin, esti häntä jatkamasta matkaa varhain seuraavana aamuna, kuten hän oli halunnut. Koko aamupuolen päivää ja kappaleen iltapuoltakin lepäili hän sen tähden pirtissä. Mutta kellon lähestyessä viittä tunsi hän itsensä jälleen kyliin voimistuneeksi matkaa jatkaakseen. Hän käski Juhon panemaan hevosen valjaisiin.
Vanha palvelija riensi heti toimittamaan käskyä, mutta jonkun minuutin kuluttua hän syöksyi sydän kurkussa huohottaen pirttiin huutaen:
— Luutnantin ei tarvitse matkustaa, ei ensinkään! —
— Mitä sinä lörpöttelet, — kivahti Valter ihmetellen. — Pane vain valjaisiin! —
— Ei, mutta tulkaahan ulos, niin näette! —
Kun Valter Jernfält tuli ulos ja heitti katseensa pohjoiseen päin, pääsi häneltä ilon ja ihmettelyn huudahdus, sillä tuskin parin pyssyn kantaman päässä kylästä huomasi hän kaksi pitkää sotilasriviä tulevan melkein rientomarssissa.
— Ne ovat savolaisia! — huudahti hän. — Näen sen heidän siniharmaasta univormustaan. Jumalan kiitos, että vielä kerran pääsin toverini pariin! Riennä nyt kotiisi, Juho. Ja kun jätät hevosen Junnonkylään, niin anna nämä rahat isännälle. Ellei hän hyvällä tahdo ottaa niitä vastaan, niin pistä ne reen pohjalle ja livistä sitte tiehesi. Tervehdi setää Niemessä ja molempia tyttöjä ja sano, että tunnen itseni jälleen voimakkaaksi päästyäni vain veikkojeni pariin. Kas niin, mars! Onnea matkalle!
Savolaisten jääkäri-upseerien ilo ja ihmetys nähdessään ilmi elävänä edessään tuon jo kuolleeksi tai vangituksi luullun toverinsa oli tietysti suuri. Ja suurin se oli Sulkavan komppaniassa, johon luutnantti kuului.