Hurra-huuto kajahti vastaukseksi näille sanoille, jotka koko joukko oli kuullut.
Nojautuen erästä katkennutta puuta vasten seisoi Valter Jernfält muutaman kyynärän päässä joukosta. Posket olivat entistään kalpeammat. Näki selvästi, että hän kamppaili väsymyksen kanssa. Hänen ajatuksensa eivät tällä kertaa olleet vihollisissa, niinkuin toisten, vaan kauniissa kasakkatytössä. Pitäisikö hänen nyt erota tästä, jota juuri oli oppinut rakastamaan koko sydämmensä lämmöllä?
— Ei, — mutisi hän, — lempeä sallimus on suojeleva sekä häntä että minua. —
Samassa kuului ääni hänen takanaan:
— Jos olette väsyksissä, luutnantti Jernfält, ettekä jaksa enää tapella, niin vetäytykää pois lepäämään. Näin kyllä, että olitte mies paikallanne ensi rynnäkössä. —
Nämä sanat lausui kapteeni Duncker laskien takaapäin kätensä Valterin olalle.
— Ei, herra kapteeni, — vastasi luutnantti pystyyn terhentyen. — Minunko mennä lepäämään, kun toiset taistelevat voitosta! Ei! Kunhan saan vain hengähtää muutaman minuutin, niin olen jälleen valmis! —
Duncker ei vastannut erotessaan mitään, mutta siinä katseessa, jonka hän ajatuksiinsa uudelleen vaipuneeseen luutnanttiin loi, huomasi selvään ihmettelyä.
Äkkiä alkoi kirkonkylän pohjoispuolelta kuulua tiheää ampumista. Venäläisten etuvahdit riensivät pikamarssissa sinne ja niiden kintereillä Sandelsin urhea, taiston haluinen joukko. Luutnantti Svebelius pani paikalla kaksi tykkiään paukkumaan. Hyvin tähdätyt luodit kumahtelivat milloin minkin talon seinään kylässä, missä venäläiset olivat. Tämä sekä kiivas kiväärituli pakottivat venäläiset pois asemiltaan.
Kun Kokkolan torpan luona oleva venäläisjoukko huomasi tämän, syöksähti se taas esiin koettamaan toista murrosyritystä. Mutta tälläkin kertaa seisoi savolaisten rintama vankkana kuin vuoren seinä.