Hänen lähdettyään meni Valter Jernfält Kokon luo ja sanoi;
— Sinäkö se äsken pelastit minut surman suusta? —
— En, luutnantti, — vastasi Kokko, — tuolla pelastaja on. Hän se ensinnä vaaran huomasi ja ilmoitti sen meille. Ja kun teitä olivat raastamaisillaan saaliikseen, niin hän se juuri kolhi sen miehen maahan, joka teidän kurkkuunne pyrki käsiksi. —
Näin sanoen Kokko osotti korviaan myöten punottavaan Onniin, joka kainostellen oli vetäytynyt Kokon selän taa.
— Niin se taisi ollakin, nythän tunnen sinut, — virkkoi Valter taputtaen Onnia olkapäähän.
— Sinähän muistaakseni houkuttelit ryssät ensi kerran Kokkolan torpan luona aidan takaa esiin ja menetit mylläkässä lakkisi? —
— Minähän se, — vastasi Onni matalalla äänellä.
— Ensimmäinen opinnäytteesi on onnistunut odottamattoman hyvin. Sinusta tulee aikaa myöten parhaita sotilaitamme, kunhan vain jatkat samaan tapaan. —
Luutnantin lähdettyä pois heitti Onni lähinnä seisoviin katseen, josta voi lukea: näittekö nyt mihin poika kelpaa. Uskaltakaapas sanoa vielä pojaksi.
5.