— No, no, setäkulta, — keskeytti kaunis kasakkatyttö, joka oli hiipinyt majurin selän taa ja pannut sormensa tämän huulille, — elämmehän me kaikessa rauhassa täällä Niemessä. —
Majuri höpisi taas pitkän läksyn itsekseen ja väistyi. Olga Pavluka tiesi aina keinon, miten riistää aseet tuolta vanhalta sankarilta.
Niin iloinen kuin Olga mieleltään olikin siitä, että hänen lempensä oli löytänyt vastarakkautta, ei hän kuitenkaan voinut olla entisellään. Majuri Patrik näki usein tämän muutoksen hänessä ja oli monet kerrat päättänyt kysyä Olgalta, miksi tämä luutnantin lähdettyä oli käynyt niin vähäpuheiseksi, mutta hän ei koskaan tullut sitä tehneeksi. Tuntui kuin hänkin viime aikoina olisi tullut tuppisuiseksi.
Myöskin Amaliaa kohtaan näytti Olga peräti muuttuneelta. Pitkät ajat voi hän istua toimettomana, hän, jonka tapana muuten oli aina jotain askaroida.
— Omituinen muutos, — ajatteli Amalia. — Ahaa, nytpä arvaan! Siitä pitää puhella isän kanssa.
Entiseen tapaan kului taasen muutamia päiviä. Olga pysyi entisellään, yhä vain haaveksivana. Toisinaan sädehti hänen kauneista silmistään jotain, joka paljon muistutti etelän hehkua, etelän taivoa ja kuta kauemmin majuri sitä katseli, sen varmemmaksi tuli hän siinä johtopäätöksessä, että tyttö oli rakastunut.
Eräänä päivänä päätti hän ottaa kauniin kasakkatytön perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi. Hän sanoi sen vuoksi tavattuaan Olgan yksinään:
— Mistä se tulee, tyttöseni, että sinä viime aikoina olet tullut niin kummalliseksi? —
— Minäkö, — tapaili Olga hämillään. — Minä kummalliseksi, en toki.
Setä on varmaankin erehtynyt? —
— En ole. Sinä et ole sama pirteä ja iloinen tyttö kuin ennen. —