Vähääkään arvelematta teki Elka selkoa tapauksesta Keltin luona ja lopetti näin:

— Savolaisten rynnätessä ammuttiin vasen jalkani läpi. Kuolema tai vankeus odottivat minua. Ja kun mieheni laukkoivat pois hurjassa paossa, huomasi eräs heistä, että liikutin itseäni. Oli onni, etteivät suomalaiset ajaneet meitä sen kauemmin. Minut kannettiin pois ja toinnuttuani otin taisteluun osaa loppuun saakka. Mutta turhaan etsin puolisoani ja tytärtäni, he olivat ja pysyivät kateissa. Ja kun viimein palasi rauha maahan, matkustelin kaksi vuotta Suomessa ja varsinkin näillä seuduin, missä olin onneni kadottanut, mutta en silloinkaan onnistunut saamaan vähintäkään vihiä kadonneista. Luulin kummankin kuolleeksi, surin heitä vainaina, mutta ihan viime hetkellä sain nähdä rakkaan Olgani, oman… —

Elkan puhuessa oli Olga astunut hänen eteensä ja kun hän mainitsi hänen nimensä, keskeytti hänet Olga seuraavin sanoin:

— Jos todella olet minun isäni, niin on hänkin yhtä paljon. Hän oli läsnä äitini kuollessa ja hänen viimeisessä hengenvedossaan lupasi olla minulle isän sijaisena. Ja tuskin kukaan olisi voinut pitää lupaustaan pyhempänä kuin Patrik Jernfält. Ilman häntä olisin ammoin sitte ollut mennyttä. Nyt sitä vastoin olen saanut kasvatuksen yhdessä hänen oman tyttärensä kanssa ja lisäksi tavalla, josta hän on saava suurimman kiitoksen ja kunnian. Jos olet, niin kuin sanot, isäni, niin et voi kyllin osottaa kiitollisuuttasi hänelle, joka on temmannut lapsesi hädästä ja kuolemasta. Ja voidakseni luottaa sanoihisi, kehoitan sinua tässä kaikkien kuullen mainitsemaan nimesi. —

— Elka Pavluka, — vastasi kasakka heti.

— Se on hänen oikea isänsä, — huokasi Patrik Jernfält ja kätki kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Mutta äkkiä nosti hän päänsä jälleen pystyyn, astui Elkan eteen ja sanoi:

— Nyt tiedän, että hän todella on teidän tyttärenne. Teillä on tietysti oikeus vaatia hänet takasin, mutta yksi asia vielä. Sallikaa hänen jäädä tänne luokseni sodan loppuun saakka. Silloin tunnette kaksinkertaista mielihyvää saadessanne hänet takasin. —

— Niin, antakaa minun jäädä tänne, — pyyteli myöskin nuori tyttö ja ojensi polvistuneena kätensä isäänsä kohden. Täällä on paremmassa turvassa kuin venäläisten leirissä. —

Tällä välin oli Jemela, joka koko ajan silmäili Olgaa, virkkanut muutamia sanoja omalla kielellään Elkan korvaan. Tämä mietti hetken aikaa ja vastasi sitte samalla kielellä. Tämän johdosta pyörähti Jemela vähäksi aikaa pois ja palasi mukanaan koko joukko muita kasakkoja.

— Mielelläni suostuisin pyyntöösi, tyttäreni, — vastasi viimein Elka, — mutta nyt se on mahdotonta. Ja kohtuutonta on sinunkin sitä pyytää, kun tiedät, miten kauan olen sinua etsinyt. Ei, — jatkoi hän astuen lähemmä Olgaa ja pannen kätensä tämän olkapäälle, — sinä et saa enää jäädä vihollistemme pariin ja… —