Muutamien minuuttien kuluttua astui tämä huoneeseen tervehtien sotilaallisella tavalla. Hurjemman näköistä olentoa tuskin voisi mielessäänkään kuvitella. Kasvot paksulta lian ja veren peitossa ja vaatteet niin riekaleina, että ne hädin tuskin pysyivät koossa ruumiin ympärillä.
— No, mitä asiaa? — kysyi Sandels silmäiltyään hetkisen outoa tulokasta.
— Tahtoisin apua vapauttaakseni luutnantti Jernfältin ja Paloisissa vangitut toverini. —
Duncker astui lähemmä repaleista olentoa.
— Mitä kummia. Onnihan se on, nuorin jääkärini, joka läksi Jernfältin mukana tiedustelumatkalle! —
— Niin on, — vastasi Hiukan tyttärenpoika.
Nyt astui Sandelskin lähemmä.
— Tuommoisessa puvussa, — hymähti hän. — Se ei sovi Suomen sotilaalle. —
— Sen uskon ihmeen hyvin, — vastasi Onni rohkeasti. — Saavuttuamme lähelle Paloisia saartoi meidät äkkiarvaamatta eräs kasakkaparvi. Siinä syntyi tuima ottelu, joka kesti melkein tunnin aikaa. Lopulla ei ollut pystyssä muuta kuin luutnantti, Kokko, Kärki ja minä, joten meidän oli antautuminen. Sitte teljettiin meidät viheliäiseen hökkeliin ja oltuamme siinä päivän rupesin miettimään pakoa. Ja kun olin pienin ja hoikin kaikkia muita, panin viimein päätökseni toimeen, ryömin räppänän kautta ulos ja pääsin onnellisesti vahtien ohi, vaikka nämä ampuivat niin vietävästi, että luulin heidän autuutensa riippuvan minun kiinni-ottamisestani. Puolitiessä Paloisten ja tämän paikan väliä on pirtti. Siihen piilouduin vähäksi aikaa lepäämään. Ja suureksi ilokseni tapasin sieltä tämän puvun, joka nyt ei ole aivan siisti, mutta on auttanut kuitenkin minut tänne melkein ehein nahoin lukuun ottamatta näitä, — jatkoi hän ja osotti naarmuja kasvoissaan. — Ne olen saanut tullessa oksista ja orjantappuroista. Matkalla nuohoin sitte itseni yltä alta, että ryssä olisi luullut minua oikein maamyyräksi. —
— Luuletko voivasi pelastaa toiset vankeudesta? — kysyi Sandels.