Ja mitä kauhun päiviä oli Olga saanut nähdä siitä lähtien, kun hänet ryöstettiin Niemestä! Ollen kasvanut aivan toisissa oloissa tuntui hänestä tietysti sangen vastenmieliseltä olla pakotettu viihtymään noiden raakojen sotilaiden parissa. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä kärsittävissä, mutta suurinta tuskaa toi se, että täytyi olla poissa Niemestä ja melkein aina Jemelan vähemmän miellyttävien silmäilyjen esineenä. Mainittu kasakka oli näet saanut Elkalta luvan ottaa Olga puolisokseen, jos mahdollista, jo ennen sodan loppua.
Kun Elka ilmaisi tämän päätöksen tyttärelleen, sai hän tämän odottamattoman vastauksen:
— En milloinkaan ota tuota vanhaa rahjusta miehekseni! Hän saisi hävetä! —
— Sinun täytyy! —
— Ei, isä! Sinä tunnet kasakkatytön lujan mielen. Ja jos tahdot minua pakottaa ottamaan, niin ennen kuolen. —
Elka oli liian viisas ollakseen itsepäinen. Hän rohkaisi tunkeilevaa Jemelaa olemaan kärsivällinen ja lupasi asiasta tulevan toden sodan loputtua, sitte kun pääsisivät takasin aroilleen.
Ensi päivinä pelkäsi Olga näyttäytyä ulkona leirillä, koska hän oli toisellaisissa pukimissa kuin muut kasakkanaiset. Mutta kun jonkun ajan kuluttua kenraali Tutshkow, jonka huomio oli kiintynyt tuohon kauniiseen naiseen, oli saanut kuulla Elkalta Olgan kohtalon, antoi hän käskyn, ettei kukaan, olipa sitte kuka hyvänsä, saisi lähennellä Olgaa.
Ja siitä päivin oli hänen ainoana huvinaan kävellä ympäri leiriä. Kun oli välirauha, näki hän hyvin usein ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä upseeria yhdessä, istuen veljellisessä sovussa joko lasin ääressä tai pelipöydässä.
Ja miten hän ikävöikään saada nähdä näiden parissa Valter Jernfältiä!
Eräänä päivänä hän oli tullut lähelle Tutshkowin asuntoa. Ja nähtyään joukon sotamiehiä tunkeilevan portin edustalla, kysyi hän, mitä oli tekeillä.