— Eipä paljo mitään, — vastasi eräs sotamies välinpitämättömästi, — eräitä suomalaisia vain kuulustellaan, jonka jälkeen heidät vakoilijoina hirtetään. —
Kauhistuneena Olga kääntyi pois sotamiehestä, joka nauroi pilkallisesti nähdessään hänen paheksumista ilmaisevat kasvonsa, ja aikoi poistua, mutta samassa hän oli kivettyä paikalleen. Näky, joka hänen edessään oli, vei veret hänen poskiltaan. Hän kalpeni, päätä huimasi ja sydän löi pakahtuakseen. Tyttöparka nojasi erästä tykkiä vasten, ettei olisi kaatunut.
Hänen editsensä kulettivat sotamiehet kolmea vankia. Ne olivat ystävämme Valter Jernfält, Kokko ja Kärki. Heidän pukunsa olivat riekaleina, kasvot verissä. Mutta katseista, joita he heittivät ilkkuviin ja elämöiviin venäläisiin, ilmeni uhkaa. Muutamat tempoivat heitä vaatteista, toiset sylkivät kasvoihin ja potkivat. Johtavalla aliupseerilla oli täysi työ pidättäessään elämöitseviä etempänä.
Kun sotamiesten raaka menettely ja rivot puheet menivät liian pitkälle, ei Olga voinut enää hillitä itseään:
— Konnia te olette! — huudahti hän lujalla äänellä. — Paremmin ja kunniallisemmin kohtelevat Suomalaiset venäläisiä vankeja. —
Nämä hänen oikeutetut sanansa saivat aikaan rajun mielenkuohun tiheässä sotamies-joukossa. Haukkumasanoja sinkoili nuoren kasakkatytön osaksi satamalla. Nyrkkejäkin kohoili jo siellä täällä ja rohkea tyttö oli vähällä joutua yltiöpäiden raivon uhriksi.
Samassa hyöksähti Elka paikalle.
— Tule pois, mieletön! — kiljui hän. — Älä jouduta omaa turmaasi. —
— Antakaa minun jouduttaa se, — pyysi Olga. — Täällä ei minulla enää ole mitään iloa. —
Ja terävästi katsoen isäänsä silmiin hän lisäsi: