— Muistakaa äitiä. Turma hänetkin peri. —
Elka häpsähti, sillä tyttären silmät kiilsivät luonnottomasti.
— Tule, — sanoi hän viimein käheällä äänellä ja tarttui Olgan käteen.
— Jos viivyt täällä vielä, ei kukaan voi sinua pelastaa. —
Olga huomasi, että isä oli oikeassa ja hän aikoi juuri seurata tätä, kun samassa sotilasparvi piiritti isän ja tyttären. Kirouksia satoi molemmille. Ja vähältä piti, etteivät käsiksi käyneet, mutta samassa silmänräpäyksessä kaikui raivojen sotamiesten takaa jyrisevä ääni:
— Takasin! —
Tämä vaikutti tuokiossa. Samoin kuin pommi räjähtäessään väkijoukossa hajoittaa sen ympäriinsä, niin hajaantui sotilasparvikin nähdessään Tutshkowin ja hänen seuralaisensa.
Niin pian kuin Olga oli huomannut venäläisen päällikön, riensi hän tämän luo, kertoi, mitä oli tapahtunut ja lopetti seuraavin sanoin:
— En voinut pysyä vaiti nähdessäni sitä kurjaa menettelyä, jota rehellisten sotilaiden täytyi kärsiä. Niin ei kohdella teidän sotamiehiänne, kenraali, kun ne joutuvat vihollistensa vangiksi. Ja onhan nyt sitäpaitsi välirauha. —
Olgan innokas puhe oli nostanut häveliäisyyden punan kenraalin kasvoille. Ainoasta viittauksesta hajosivat joukot. Sitte Tutshkow sanoi:
— Olet todellakin rohkea tyttö. Tiedätkö, mikä rangaistus sinua odottaa? —