Hän hoiperteli kotiinpäin. Mutta matkalla väsyivät hänen jalkansa, ja oja otti hänet rakkaalla syleilyllä helmaansa, missä hän veti sitkeätä unta seuraavaan aamuun asti. Kotia tultuansa sai hän isältään ankaria nuhteita ja hoiperteli sanaakaan vastaan sanomatta työlle. Emo Anna rukoili isää siksi kun tämä heitti murisemisen, ja päivällis-aikana meni kaikki taas vanhaa menoansa.
Illalla samana päivänä kutsui Antti poikansa luokseen ja sanoi: "Sinun pitää tulevana talvena mennä naimisiin, tämmöinen elanto ei käy päihinsä; sinä kuljeskelet ympäri kyliä, syöt ja juot varojamme, etkä huoli meidän etkä omasta elämästäsi. Naineella miehellä on huolensa ja murheensa, jotka estävät häntä heittäytymästä mailman laineisin. Naimaton taas kuljeskelee kuin ilkeä susi ympäri maita, eikä huoli varoistaan eikä kunniastaan. Sinun tuleva vaimosi on metsänvartijan Leena, jolle eilen lähetit tuon kauniin arkkusen."
"En minä ole mitään arkkusta metsänvartijan luo lähettänyt, mutta hänen tyttärensä on kaunis ihminen ja sopii kyllä minunkin mielestäni vaimokseni," puhua höperteli Tahvo.
"Kaunis hän on; me olemme eilen sopineet kaupasta ja ennen joulua lähdemme varsinaiseen tavanmukaiseen kosintaan; mutta sinun pitää nyt kaikilla tavoin mielistellä Leenaa ja antaa hänelle joku vähäinen lahja," sanoi Antti. "Kyllä koetan, mutta en tiedä mitä hänelle pitää lahjoittaman."
"Pari kaunista huivia ja esiliinaa riittää kyllä aluksi."
"Kyllä minä tahtoanne noudatan!" sanoi Tahvo haukotellen ja meni kamarista ulos, mutta itsekseen hän arveli: "nyt ne minua väkisin pakottavat naimisiin menemään, mutta Leena on aimo pala, ja jollen minä häntä ota, noukkii joku muu hänet. Isä on pannut asian alkuun, nyt voin pelotta Leenaa lähestyä; jumal'auta! kuinka sukkelasti hiiri nyt juoksee kissan suuhun. Noh, niinhän on rikasten laita aina, ja isäni on kyllä rikas mies."
IV.
Lahvartin Risto oli nyt rahalla lunastanut itsensä, tahtonsa ja majansa orjuudesta ja vallanalaisuudesta vapaaksi; nyt vasta saattoi hän ilolla ruveta työhön; mitä hän nyt teki, teki hän itselleen. Talon vuokra ei nyt enää noussut talon vaurastumisen mukaan, nyt kävi kyllä tarttuminen kirveesen, höylään ja savilapioiseen sekä majan muuttamiseen todelliseksi ihmisasunnoksi. "Noh, eivätkö siis meidän talomme ole ihmisten asuttavia?" kysynevät meidän vuokramiehemme. Siihen vastaan suoraan: "olen Tarton, Veron, Tallinnan ja Pernon kaupunkien seuduilla paljon matkustanut, ja useissa vuokrataloissa viettänyt yötä ja saanut tarpeeni ruokaa; oikeata ihmisasuntoa en ole vielä siellä nähnyt, mutta sitä vastoin kyllä monesti Viliannin seuduilla perintötalojen isännillä. Tarkemmin kuulustellessani syytä tähän olen aina saanut saman vastauksen: Kelle me tekisimme? kelle rakentaisimme? Lyhykäinen vuokra-aika sitoo käsiämme." Ja tämä on toden totta, ja te olette aivan oikeassa. Kansamme asunnot ovat enimmästä vielä orjan hökkeleitä ja jäävät siksi, kunnes koko maa rahalla on lunastettu. Armollinen keisari on meidät itse kyllä orjuudesta ja kahleista päästänyt, mutta maa on jäänyt kahleisin ja saadaan ainoastaan rahalla lunastetuksi.
Mitä enemmän Viron kansa ostaa talon- ja kartanonmaata perinnöksi, sitä suuremmaksi kasvaa sen valta maan suhteen, ja mitä enemmän se poikiansa ja tytärtänsä korkeimmissa kouluissa kouluttaa, sitä enemmän raukenevat tyhmyyden kahleet. Sentähden eteenpäin, eteenpäin tukevin askelein maan perinnöksi ostamisessa ja lasten kouluttamisessa.
Lahvartin Risto oli viiden kolmatta vuoden vanha. Hän oli tukeva ja vahva mies, ja terveys loisti hänen kasvoistaan. Hänen oli onnistunut lyhyen ajan kuluessa ostaa talonsa perinnöksi ja nyt saattoi hän ruveta työhön.