"Rakas isä, varmaankin on joku tänään mieltäsi pahoittanut, mene nyt maata, ehkä huomenna toisin ajattelet, ja Viron kansaahan mekin olemme," sanoi tytär Leena.
"Hitto kaikki Virolaiset vieköön! Mitä hyötyä minulle heistä on? Ei ne minulle palkkaa maksa, eivätkä anna minulle ruokaa eikä kattoa, päinvastoin, vielä päälliseksi pahoittavat mieltäni kopeudellansa."
"Ken on sitte tänään niin kovasti sinua loukannut, rakas isä?"
"Suus kiinni! ompa meillä täällä Lahvartin Risto, oikea koira; ensimmäistä vuotta talonisäntänä, hakkaa puita, mistä vaan hänen mielensä tekee, ja kun minä häntä siitä nuhtelen, lupaa tämä nulikka viskata minut aidan yli metsään, kuin koiran raadon. Mitäpä luulee hän olevansa? Mitä, mitä — tuhat tulimmaista!"
Sen sanottuansa lyödä pamautti hän nyrkkinsä pöytään, että maitorainta ja voilautanen kolisten hypähtivät korkealle ylös; "hän julkee minua vastustella."
"Rakas isä, rupee nyt syömään, olet kai aivan oikeassa, mutta Riston kanssa ei ole hyvä vetää nuottaa, hän on ymmärtäväinen mies ja on käynyt pitäjänkoulua."
"Mitä, mitä — rupeetko vielä hänen puolestansa puhumaan? mitä, mitä, sinä minun, kunniallisen metsänvartijan tytär? Ei hän sinun syljettäväksikään kelpaa, ja sinä häntä ymmärtäväisenä pidät? Kyllä perjantaina hänen punaiset housunsa ilmoittanevat paljonko ymmärrystä hänessä on. Huomenna menen kartanoon herran puheille, ilmoittamaan hänelle tänpäivän tapauksen, kyllä sitten saamme nähdä, kumpi meistä viisaampi on, minäkö vai hän?"
"Rakas isäni, olisi varmaankin parempi, ett'et huomenna menisi kartanoon," sanoi Leena, puoleksi rukoillen.
"Mene hiiteen!" kiljaisi Tommi vihaa säihkyvin silmin.
Leena juoksi ulos ja jäi pihalle aidan ääreen seisomaan. Pisarat
tippuivat hänen silmistään ja hän huokasi: "Oi Jumala, isä aikoo jättää
Riston oikeuden käsiin; pitäisikö hänen vielä juoman tämä pikari.
Itkisin silmäni päästä, jos häntä kartanossa piestäisiin."