Mutta Tommi istui tuvassa pöydän ääressä ruokaa huvettamassa ja mutisi vihaisena: "Se on oma syyni, että tyttäreni nyt pitää lurjusten ja varkaitten puolta. Kansakoulunopettaja on heihin kaikkiin samaa opetusta tyrkyttänyt, ja tyttäreni on myös saanut osansa sitä uutta oppia. Parempi olisi ollut, jos olisin rahani heittänyt maantielle, kuin että minun nyt täytyy oppineen tyttäreni suusta kuulla tuommoisia hulluja juttuja Viron kansasta ja mitä hän vielä loruelleekin. Mutta vielä olen Tommi ja kartanon metsänvartija; pajuun ensiksi tyttäreni selkänahkaa ja annan sitte pajuta nenäkästen Virolaisten nahkoja."
Samassa tuli metsänvartijan vaimo Katri kotiin. Kun Leena hänet huomasi, meni hän häntä vastaan ja sanoi:
"Armas äitini, isä istuu tuvassa aivan vihoissaan; Lahvartin Risto on häntä tänään metsässä pahoin suututtanut; hän uhkaa nyt huomenna kaivata Riston päälle kartanossa, mutta siitä ei synny hyvää. Rakas äitini, koeta vähän viihdyttää isä. Kovasti panisin pahaksi, jos tämä nuori mies ilman syytä pieksemisellä häväistäisiin. Hän on koulua käydessämme monesti auttanut minua, auta nyt, armas äiti, häntä pulasta."
"Mitä meihin, armas lapseni, miesten riidat koskevat? Tahdon kuitenkin asiata tiedustella, mutta tiedät itse, kuinka vähän isä minun neuvoistani huolii."
Leena juoksi navettaan, missä hän katkerasti itkien huokasi: "Ah, jospa vain voisin, kyllä minä Riston tästä pälkähästä päästäisin."
Kun Katri astui tupaan, huomasi hän heti miehensä istuvan kurtussa kulmakarvoin ja kysyi syytä tähän.
Tommi luki koko saarnan Riston kopeudesta, julkeudesta ja nenäkkäisyydestä, sekä uhkasi taasen valmistaa hänelle aika selkäsaunan.
"Jätä, ukkoseni, joskus selkäsauna velaksi," lausui Katri rauhoittaen.
"Mitä velaksi, mitä, mitä? Vai niin, sinäkin rupeet tuon tuommoisen puolta pitämään? Mitä!"
"Älä nyt ilman aikojaan suutu, rakas mieheni, arvelin vain, että hän on nuori mies, ja piekseminen häntä kovin häpäisee."