"Olette kuullut jo kaikki, mitä minulla on kertomista. Perin täydellisesti ja täsmällisesti olettekin. Tekisi mieleni väittää, ettei teidän pitäisi olla kovinkaan vaikeata saada hänet pidätetyksi — kuvaukseni perusteella."
Matherfield päästi äännähdyksen, joka oli puolittain naurahdus, puolittain ähkäisy.
"Voi, hyvä Jumala!" hän sanoi, "jonkun henkilön tavoitteleminen Lontoosta on samanlaista kuin neulan etsiminen heinäsuovasta! Tarkoitan tietystikin, että joskus on niin, useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi tämä veitikka rientää Charing Crossin aseman portaille ja katoaa — minne? Hän on yksi ihminen seitsemän miljoonan miehen ja naisen seassa. Kuitenkin —"
Sitten he erosivat, ja Hetherwick palasi miettivänä kotiinsa, paneutui levolle ja virui yhäti syvissä mietteissä vuoteessaan, ennenkuin sai unta silmiinsä. Hän nukkui sinä yönä huonosti, mutta kohta kello kahdeksan jälkeen hän oli Kenthwaiten huoneistossa. Kenthwaite oli pukeutumassa ja nautti aamiaista samalla kertaa. Täyteen ahdettu asiakirja-salkku ja avonainen aikataulu osoittivat, että hänellä oli kiire junalle. Mutta hän keskeytti puuhansa, jääden suu auki ja silmät levällään töllistelemään kuullessaan Hetherwickin uutisen.
"Hannaford — kuollut!" hän huudahti. "Oh, hiisi — mutta hänhän oli terve kuin pukki eilen puolenpäivän aikaan, Hetherwick! Hän ja hänen pojantyttärensä kävivät eilen luonani, ja minä tarjosin heille murkinan — olen peräisin Sellithwaitesta, kuten tiedätte, joten luonnollisestikin tunnen heidät. Hannafordin oli poistuttava heti murkinan jälkeen — joku kohtaus — joten minä näyttelin tytölle näitä paikkoja hiukan. Hän on kaunis tyttö — ja älykäs. Nimi Rhona. Häntä kannattaa ihailla. Ja vanhus on kuollut! Siunatkoon!"
"Minusta tuntuu jokseenkin varmalta, että kysymyksessä on rikos", huomautti Hetherwick.
"Siltä näyttää hyvin suuressa määrin", vastasi Kenthwaite, ryhtyen jatkamaan kaksinkertaista tehtäväänsä. "Niin", hän lisäsi, "mutta, ikävä kylläkin, minä en voi millään tavoin olla neiti Hannafordille avuksi tänään — minun on mentävä ajamaan erästä ikävää kihlakunnan käräjien juttua, hyvä ystävä, ja minulla on hädin tuskin aikaa ehtiäkseni junaan. Mutta huomenna — ehkä sinun sopii olla hänen tukenaan tänä aamuna?"
"Kyllä", vastasi Hetherwick. "Minulla ei ole mitään tekemistä. Aion pistäytyä siellä hetkisen kuluttua. Asia on luonnollisesti minusta mielenkiintoinen. Se on omituinen juttu."
"Omituinen! Siltä totisesti tuntuu", myönsi Kenthwaite. "No niin — kerro neiti Hannafordille, että otan osaa hänen suruunsa, ja vakuuta hänelle, että jos päästyäni irti tehtävästäni voin toimittaa mitään — tiedäthän mitä puhua."
"Hän sanoi, että hänellä on sukulaisia Lontoossa", huomautti
Hetherwick.