"No niin. Toivoisin teidän sallivan minun vilkaista madamen asuntoon", hän pyysi. "On sattunut hyvin ikävä seikka, ja —"
"Kyllä te voitte käydä siellä — kun minä olen muassanne", vastasi isännöitsijä empimättä. Hän nousi seisomaan ja opasti heitä vasemmalle päin, vieden heidät pian komeaan asuntoon, jonka sähkövalot hän kiersi palamaan. "Minun nähdäkseni ei täällä ole mitään viassa", hän huomautti. "Mies ei ollut täällä kymmentä minuuttia eikä vienyt pois mitään raskasta, mitä hänellä sitten lieneekin ollut taskuissaan."
Hetherwick ja Mapperley tarkastivat huonetta. Kaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä ja niinkuin olla pitikin — sisustus osoitti, että huoneen asukas oli hienostunut ja taiteellinen nainen, joka ilmeisesti piti järjestyksestä ja säntillisyydestä. Mutta arkihuoneen keskellä sijaitsevassa kirjoituspöydässä oli laatikko auki, ja sen kohdalla oli hajallaan joitakuita arkkeja madame Listorellen kirjepaperia; arkeissa oli painettuna hänen osoitteensa ja nimensä. Niiden vieressä oli muutamia samalla tavoin merkittyjä kuoria. Hetherwickin päähän juolahti eräs aate: hän otti pari arkkia ja pari kuorta, pistäen ne taskuunsa.
Kun he muutaman minuutin kuluttua jälleen olivat autossa, jonka he olivat antaneet odottaa, ja matkalla Hill-kadulle, jonne Hetherwick oli käskenyt nyt ajaa, kääntyi Mapperley esimiehensä puoleen, naurahtaen viekkaasti, ja näytti jotakin kädessään olevaa esinettä katulampun valossa, jonka he juuri silloin sivuuttivat.
"Mikä se on?" tiedusti Hetherwick.
"Madame Listorellen lähettämä määräys", vastasi Mapperley hihittäen. "Isännöitsijä ei huomannut, että puhalsin sen kuorineen kaikkineen ihan hänen silmiensä editse! Mutta niin tein — ja tässä se on!"
"Mitä aiotte sillä tehdä?" kysyi Hetherwick. "Mitä on mielessänne?"
Mutta Mapperley vain hihitti uudelleen ja vastaamatta mitään pisti sinisen kuoren sisältöineen jälleen taskuunsa.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Kunnianarvoisa asianajaja