Garrowellin toimisto oli toisessa kerroksessa St. Martinin kujan varrella. Portaat olivat pimeät ja likaiset, eikä niitä ylöspäin kiipeävistä neljästä miehestä yksikään pannut merkille, että juoksupojalla, joka kursailematta juoksi heidän ohitseen portaita alas, oli kädessään pieni käärö; poika riensi ulos ovesta ja lähti kiitämään pitkin katua. Miehet ajattelivat yksinomaan Garrowellia — ja viiden minuutin kuluttua he olivat hänen yksityishuoneessaan. Seuraavien viiden minuutin aikana Matherfield selitti, miten asiat olivat, silminnähtävästi hämmästyneelle ja ällistelevälle kuuntelijalle.
"Niin on asianlaita", päätti Matherfield puheensa. "Te ilmeisesti osaatte sen selittää, herra Garrowell. Nyt —"
"Mutta minähän olen ihmeissäni!" keskeytti asianajaja. "Olen avustanut madame Listorellea kahdessa tai kolmessa asiassa — olen ennenkin kerran tahi pari noutanut hänen puolestaan esineitä hänen lokerostaan. Eikä siinä kirjeessä, jonka sain häneltä tänä aamuna, näyttänyt olevan mitään tavatonta. Tässä se on. Katsokaa itse! Hänen tavallista kirjoituspaperiaan — varmasti hänen käsialaansa — ei kukaan luullakseni osaisi jäljitellä sitä onnistuneesti. Näette, mitä hän kirjoittaa — minun oli annettava mukaan liitetty valtakirja holvilokerojen virkailijoille, otettava hänen lokerostaan pieni, neliskulmainen, ruskealla nahalla päällystetty lipas, laitettava se kääröön ja lähetettävä se heti herra C. Basingille Southamptonin postikonttoriin, kiireellisesti toimitettavaksi. Mielestäni ei siinä ole mitään tavatonta. Luonnollisestikin noudatin hänen määräyksiään. Mutta silmäilkäähän kirjettä!"
Kaikki neljä lukivat sen. Se oli Garrowellin sanojen mukainen. Ja jos kohta se lieneekin ollut pakosta kirjoitettu, niin käsiala oli rohkeata ja lujaa. Matherfield otti kuoren; vilkaistuaan siihen hän osoitti postimerkkiä.
"Katsokaahan!" hän huudahti. "Pantu postiin S. W. piirissä myöhään eilenillalla. Jos madame olisi ollut kotonaan Paddingtonissa, niin leima olisi ollut toisenlainen. No niin — entä lipas, Garrowell? Se on tietysti teillä. Tiedättekö, että se sisältää jalokiviä, joiden arvo —"
"Lipas?" äänsi Garrowell. "Minullako? Ei tietystikään! Se on jo matkalla. Poika meni viemään sitä postikonttoriin vähää ennen teidän tuloanne."
"Hyvä Jumala!" mutisi loordi Morradale. "No niin — postitoimistoon, heti, Matherfield!"
Mutta Matherfield purskahti äkkiä nauramaan, kohottaen molempia käsiään, ikäänkuin olisi saanut äkillisen mielijohteen.
"Ei, mylord, ei!" hän sanoi. "Ei! Lipas on tuiki hyvässä tallessa postissa. Se on matkalla herra C. Basingille Southamptonin postitoimistoon. Ja kun herra Basing menee sitä noutamaan — tapaa hän minut!"
Matherfieldin äänestä soinnahti voitonriemuista varmuutta; välitöntä toimintatarmoa kuvasti hänen liikkeensä, kun hän tempasi taskustaan turistin ja alkoi selailla sitä. Mutta Hetherwick ja loordi Morradale katsahtivat toisiinsa. Kumpikin näki, että toinen epäili.