"Entä sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Monta mutkaa matkassa, sanoo vanha sananlasku", vastasi Robmore. "Käärö voi jäädä johonkin mutkaan. Mutta eikö tämä ole konttoristinne mainitsema numero?"
Rouva Mallettin talon ovi näytti, jos mahdollista, entistäkin lujemmin teljetyltä. Eikä kuulunut vastausta, vaikka pyrkijät kuinka kolkuttivat ja soittivat kelloa. Mutta kun Robmore äkkiä tunnusteli kädensijaa, painui ovi auki.
"Halloo!" hän huudahti. "Auki! Hm! Sepä omituista. No niin, mennään sisälle!"
Toisen kerran samana iltapäivänä Hetherwick astui tyyten asumattomalta näyttävään taloon.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Waterloo-asemalla
Kävellen hieman kumppaninsa edellä etsivä meni eteisen pöydän ääreen ja naputti kovaa sen kiilloitettuun pintaan. Vastausta ei kuulunut. Hän astui edemmäksi ilmeisesti kellarikerroksessa olevaan keittiöön vievien, käsipuilla varustettujen portaiden yläpäähän ja koputti vieläkin kovemmin seinälaudoitukseen. Ei nytkään tullut vastausta. Senjälkeen hän palasi eteisen poikki ja aukaisi kadun puolisen huoneen oven; hän ja Hetherwick katsoivat sisään. Huone tuoksahti ummehtuneelta ja sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut; se oli jonkinlainen juhlatilaisuuksia varten varattu seurustelusali, harvoin käytetty, muodollisen kylmä ja epämukava. Mutta sen takana olevassa kamarissa, johon Robmore sitten astui, oli merkkejä asukkaista ja elämästä. Takassa oli tuli, ja sen ääreen oli vedetty nojatuoli; läheisellä pöydällä oli naisten käsityövehkeitä — kappale liinakangasta, jossa oli neula ja rihmaa, ompelukoppa, sakset, sormustin. Yksi silmäys riitti osoittamaan, että näiden viattomien kapineiden omistajatar oli laskenut ne äkkiä kädestään, kun hänen puuhansa oli keskeytetty.
"Siinäpä se, herra Hetherwick." sanoi Robmore jyrkästi. "Tämä talo on tyhjä! Ihmisiä ei täällä ainakaan ole…"
"Hiljaista täällä todellakin on", myönsi Hetherwick. "Nainen —"