Viimeinen juna itäänpäin
Hetherwick oli sinä iltana syönyt päivällistä eräiden Cadogan-tarhan alueella asuvien ystäviensä seurassa ja viipynyt niin kauan keskustelemassa isäntänsä kanssa, että oli tullut jo puoliyö, ennenkuin hän poistui tämän luota ja lähti poikamies-asuntoonsa Templen lakiopisto-kortteliin. Oikeastaan hän ennättikin Sloane-aukion varrella olevalle rautatieasemalle vain sekunnin murto-osaa aikaisemmin, kun jo viimeinen itäänpäin menevä juna vihelsi lähtömerkin. Junassa oli matkustajia tuskin lainkaan; se vaunu, johon hän astui — ensimmäisen luokan tupakkaosasto — oli muutoin tyhjä; siihen ei tullut ketään silloinkaan, kun juna saapui Victoria-asemalle. Mutta St. Jamesin puiston pysäkillä ilmestyi vaunuun kaksi miestä, jotka istuutuivat Hetherwickiä vastapäätä.
Hetherwick oli nuori lakimies, joka aikoi antautua rikosasiain alalle, ja huomioiden tekemisen kyky oli hänen vahvoja puoliaan: tarkkaileminen ja havaintojen nojalla aprikoiminen kävivät häneltä aivan itsestään. Senvuoksi ja kenties myöskin siitä syystä, ettei hänellä juuri sillä hetkellä ollut mitään muuta ajattelemista, hän istuessaan piti silmällä tulokkaita. Hänestä oli tällainen puuhailu mielenkiintoista, huvittavaa ja koko lailla edullistakin, ja hyvin mielellään hän aina koetti ratkaista, mikä ja minkälainen joku henkilö oli.
Näistä hänen tarkkailtavikseen joutuneista miehistä vanhempi oli kookas ja tukeva mies, jolla oli tervevärinen iho ja joka näöstä päättäen oli kuusikymmen- tai kuusikymmentäviisivuotias. Hänen lyhyeksi leikattu hopeanharmaa tukkansa, huolellisesti hoidetut, harmaat viiksensä ja yleensä valpas ja eloisa ulkomuotonsa saivat Hetherwickin päättelemään, että hän oli tai oli ollut jollakin tavoin yhteydessä armeijan kanssa; tätä vaikutusta tehostivat vielä miehen hyvä ryhti, suorat hartiat ja koko olemus, joka osoitti, että hän oli kauan ja läheisesti ollut harjoitus- ja paraatikentän tuttavana. Kenties, tuumi Hetherwick; hän oli toimestaan eronnut aliupseeri, rykmentin vääpeli tai joku sentapainen. Tätä arvelua vahvisti muuten se seikka, että miehellä oli komea kävelykeppi, jonka pää oli kruununmuotoinen, joko kullasta tai kullatusta hopeasta. Myöskin hänen vaatteuksessaan oli jotakin sotilaallista; hän oli täsmällisesti puettu uudesta ja kirkkaasta, oikealta puolelta hiukan hankautuneesta silkkihatusta aina välkkyviksi kiillotettuihin kenkiin saakka. Hän oli hyvin säilynyt, herttaisen näköinen, rattoisa mies, nähtävästi hyvin tyytyväinen itseensä, perin elämänhaluinen ja eläisi kaikesta päättäen hyvin vanhaksi.
Toinen mies oli kokonaan toisenlaatuinen. Erotus alkoi vaatteista: jolleivät ne olleetkaan suorastaan viheliäiset, niin ainakin ne olivat nukkavierut, paljon käytetyt, kehnosti hoidetut ja huonosti puetut; mies oli ilmeisesti huolimaton, halveksi vaateharjaa eikä välittänyt siitä silmäänpistävästä seikasta, että hänen liinavaatteensa olivat kuluneet ja likaiset. Hän oli laiha, hintelä mies eikä varmastikaan painanut puoltakaan siitä kuin hänen kunnioitusta herättävä, hyvin ravittu seuralaisensa; hänen kellankalpeilla kasvoillaan oli riutunut ilme ja kokonaisuudessaan hän teki köyhissä oloissa elävän ihmisen vaikutuksen. Hetherwickin arvelun mukaan hän kuitenkin oli tavallista lahjakkaampi mies; hänen silmänsä olivat suuret ja älykkäät, nenä kaunismuotoinen, leuka voimakas ja päättäväinen. Paljaat kädet olivat sirot ja suhteelliset, sormet pitkät, hoikat ja suipot. Hetherwick pani miehen sormista merkille kaksi seikkaa: ensiksi ne olivat alituisesti rauhattomassa liikkeessä, ja toiseksi ne olivat kovin tahraiset, ikäänkuin mies olisi äskettäin sekoittanut värejä tai käsitellyt kemiallisia aineita. Ja siiten hän äkkiä huomasi isomman miehen käsissä ja sormissa samanlaisia tahroja — sinisiä, punaisia ja keltaisia läikkiä.
Astuessaan vaunuun miehet keskustelivat keskenään ja jatkoivat puheluaan istuuduttuaan paikoilleen. Hetherwick ei voinut olla kuulematta heidän sanojaan.
"Se on omituisin tapaus koko virka-aikanani", virkkoi kookas mies. "Tunsin hänet heti, kun silmäni osuivat valokuvaan. Kuinkas monta vuotta siitä onkaan? Kymmenen luullakseni — niin, kymmenen. Niinpä niin! Tunsin hänet varmasti. Kun saavumme hotelliini, näytän teille kuvan — leikkasin sen irti ja pistin sen talteen — ja te tunnette hänet siitä yhtä heti kuin minäkin — panen siitä veikkaan vaikka mitä! Siitä on mahdoton erehtyä!"
Puhuja käytti leveätä pohjoisten seutujen murretta, joka Hetherwickin mielestä oli täysin sopusoinnussa miehen tukevan ulkomuodon kanssa. Mutta toisen miehen puhetavasta kävi ilmi, että hän oli syntyperäinen lontoolainen.
"Kyllä minäkin uskon tuntevani hänet", vastasi hän taipuisasti. "Muistan sen naisen hyvin selvästi, vaikkakin olen nähnyt hänet vain kerran tai kahdesti."
"Hän on todella hienon näköinen nainen — ja kaunotar! — sellainen ei hevillä unohdu", selitti toinen. "Eivätkä vuodet nykyisin näytä kovin paljon muuttavan naisen ikää. Joka tapauksessa tunsin hänet! — 'Tepä se olettekin, rouvaseni', ajattelin heti, kun aukaisin sanomalehden. Mutta pidin kuin pidinkin asian omina tietoinani! Ei sanaakaan poikani tyttärelle, vaikka hän istui vastassani, kun tein havaintoni. Ei — ei yhdellekään ihmiselle! — ennen kuin tänä iltana. Sellaisista asioista ei lörpötellä — ei totisesti!"