"Juuri niin", myönsi pienempi mies. "Teidän mieleenne kai tietystikin johtui, että minä todennäköisesti muistan hänet ja silloiset tapahtumat. Kummallista! Perin kummallista! Ja nyt otaksuttavasti — mitä aiotte tehdä?"
"Siinäpä se!" vastasi toinen. "Onhan siitä kylläkin kulunut kymmenen vuotta. Mutta kuten tiedätte, ei merkitsisi mitään, vaikka olisi vierähtänyt kaksikymmentä vuotta. Sittenkin —"
Tässä kohdassa hän hiljensi äänensä hyvin matalaksi kuiskaukseksi ja kumartui toverinsa puoleen, joten Hetherwick ei kuullut jatkoa. Mutta hänestä näytti, että vaikka pienempi mies oli kuuntelevinaan hyvin tarkkaavasti, hänen ajatuksensa olivat kuitenkin kokonaan toisaalla. Hänen pitkät, tahraiset sormensa alkoivat liikkua entistä rauhattomammin, ja ennen kuin juna ehti Westminsterin kohdalle, vilkaisi hän kahdesti kelloonsa. Vielä kerran senjälkeenkin Hetherwick huomasi hermostuneen käden vavahdellen siirtyvän liivintaskuun päin. Hän sai sellaisen vaikutelman, että mies tarkkasi kookasta, puheliasta toveriaan omituisen salamyhkäisesti, ikäänkuin odottaen, että sattuisi jotakin epävarmaa, mutta todennäköistä, ja kummastellen sen viipymistä. Hän oli salaa vaanivan näköinen, ja vaikka hän silloin tällöin nyökkäsikin päätään ikäänkuin myöntymykseksi toisen kuiskauksiin, oli Hetherwick kuitenkin varma, että hän joko oli omissa aatoksissaan taikka ei välittänyt toverinsa puheista. Jos silmistä ja sormista sai päättää, oli miehen mieli muualla.
Juna porhalsi Westminsterin asemalle, viipyi puoliminuuttisensa ja lähti jälleen liikkeelle. Kookas mies jatkoi kuiskailuaan, ollen yhäti kumartuneena puhekumppaninsa puoleen, ja nauraa hihitti silloin tällöin, ikäänkuin olisi kertonut jotakin mehevää juttua tai laskenut sukkeluuden. Mutta äkkiä ja ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä hänen helposti luistavalta näyttävä puheensa katkesi jyrkästi. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen. Hetherwick näki hänen silmänsä välähdyksen, kun hänen katseensa lipui vaunuosaston ympäri, eikä ikänään unohtanut sen kauhistuneen ihmettelevää ilmettä. Näytti siltä kuin miehen silmien eteen olisi salamannopeasti ilmestynyt joku hirmuolio. Hän aukaisi vasemman kätensä ja painoi sillä rintaansa ja kurkkuaan; toisesta kirposi kultanuppinen kävelykeppi, ja se ojentui eteenpäin ikäänkuin torjumaan iskua. Sitten se putosi lyijynraskaana kupeelle; myöskin toinen käsi herpaantui ja retkahti tarmottomana alas, ja ennen kuin Hetherwick ennätti liikahtaakaan, vaipui kookas ja tukeva vartalo takaisin nurkkaansa, ja silmät sulkeutuivat.
Hetherwick ponnahti pystyyn ja huusi toiselle miehelle:
"Ystävänne! Katsokaa!"
Mutta toinen mies katsoi jo. Myöskin hän oli hypähtänyt seisomaan ja kumartui nyt tunnustelemaan kookkaan miehen rannetta. Hän jupisi jotakin, mistä Hetherwick ei saanut selvää.
"Mitä sanoitte?" tiedusti Hetherwick kärsimättömänä. "Hyvä Jumala — meidän on tehtävä jotakin! Mies on — mikä hänen on? Halvausko?"
"Halvaus!" vastasi toinen. "Niin — varmastikin — halvaus. Hänellä oli kohtaus — vähäistä pahoinvointia — vähää ennen kuin tulimme junaan. Ah! Junahan pysähtyy. Charing Cross? Tunnen erään lääkärin, joka asuu täällä lähellä."
Junan vauhti väheni. Hetherwick kiskaisi auki viereiseen osastoon vievän oven — hän oli nähnyt siellä junailijan ja viittasi tälle.