NELJÄS LUKU
Timanttinen kaulaketju
Kuulustelua lähinnä seuranneiden päivien aikana lujittui Hetherwickin mielessä yhä varmemmaksi se vakaumus, että Hannafordin muistikirjan välistä löytyneen kauniin ja huomattavan näköisen naisen muotokuvan leikkaamisella ja talteenpanolla oli suurempi merkitys kuin miltä ensi silmäyksellä näytti. Hän palautti mieleensä kaikki, mitä Hannaford oli siitä puhunut muutamina lyhyinä minuutteina ennen äkillistä kuolemaansa. Miksi hän oli niin innokkaasti tahtonut näyttää sitä toiselle miehelle? Aikoiko hän viedä tämän toisen hotelliinsa nimenomaan saadakseen näyttää sen hänelle — niin myöhään yöllä? Miksi kuvan herättämät muistot kiinnittivät — ilmeisesti — niin suuressa määrin hänen mieltään ja nähtävästi huvittivat häntä? Ja mitä oikeastaan tarkoittivat leikkeleen reunaan lyijykynällä merkityt sanat? — Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten! Millaisissa oloissa tämä nainen oli ollut Hannafordin käsiteltävänä? Ja kuka hän oli? Kuta enemmän Hetherwick pohti, sitä varmemmaksi hän kävi, että tämä asia oli tärkeämpi kuin minä poliisit sitä pitivät. He eivät olleet välittäneet mitään Hetherwickin selostamasta, junassa tapahtuneesta keskustelusta — se, oli Matherfield sanonut, ei ollut mitään muuta kuin entisen poliisimestarin muistelmapakinaa; vanhat ihmiset muka mielellään puhelevat menneistä tapahtumista. Matherfield pani merkitystä koko seikalle ainoastaan siinä suhteessa, että se tuntui osoittavan Hannafordin jo kymmenen vuotta takaperin tunteneen kadonneen miehen, kuka hän sitten lieneekin ollut.
Viikon kuluttua loppuun eivät poliisit olleet saaneet tästä miehestä mitään tietoja. Ei myöskään oltu saatu vähääkään vihiä siitä henkilöstä, jonka Ledbitter vannoi nähneensä Hannafordin seurassa Victoria-asemalla. Lontoon etsivänosaston, Scotland Yardin, taitavimmat miehet olivat olleet yhtä mittaa uutterassa työssä, mutta eivät olleet saaneet mitään selville. Vain yksi henkilö oli nähnyt edellisen miehen, senjälkeen kun hän kiiti Charing Crossin portaille, huutaen menevänsä noutamaan lääkäriä, nimittäin maanalaisen rautatien aseman edustalla palvelusvuorollaan oleva poliisikonstaapeli. Hän oli huomannut miehen juoksevan asemalta ja rientävän minkä jaloista pääsi Villierskadulle; poliisi oli luullut häntä myöhästyneeksi matkustajaksi, joka ehätti tavoittamaan viimeistä omnibusvaunua Thamesin rantatiellä. Siihen päättyivät hänestä kaikki tiedot ja kaikki jäljet. Kookkaan miehen jäljille, jolla oli isot, siniset silmälasit ja valkea kaulahuivi, ei lainkaan päästy eikä saatu hänestä vihiäkään Ledbitterin kertomuksen lisäksi. Ledbitter oli kuitenkin ehdottomasti luotettava todistaja ja oli epäilemättä nähnyt Hannafordin tämän miehen seurassa. Oli niin ollen varmaa, että Hannaford oli viimeisillä elintunneillaan ollut kahden miehen seurassa, joita kumpaakaan ei löydetty. Hänen kuolemaansa seuranneiden neljänkolmatta tunnin kuluessa oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut useita henkilöitä, jotka olivat olleet asioissa tai puheissa Hannafordin kanssa tämän saavuttua Lontooseen. Mutta kaikkien näiden henkilöiden kertomusten yhteisenä, merkillepantavana piirteenä oli se, ettei kukaan heistä tiennyt mitään Ledbitterin näkemästä pitkästä eikä Hetherwickin näkemästä nukkavieruisesta miehestä eikä myöskään siitä salaisuudesta, joka Hannafordilla oli mukanaan sinetöidyssä kuoressa. Tästä kuoresta oli sanomalehdissä ollut runsaasti selostuksia — mutta ei ilmestynyt ketään, joka olisi tiennyt siitä mitään. Ja kun entisen poliisimestarin hautajaisista oli vierähtänyt viikko, näytti hänen eittämätön murhansa joutuvan niiden monien salaperäisten tapausten joukkoon, joita ei koskaan saada selville.
Mutta Hetherwick alkoi syventyä koko sieluineen tähän juttuun, johon hän oli niin omituisesti päistikkaa sekaantunut. Hänellä oli silloin joutoaikaa; hänellä oli myöskin riittävästi maallista omaisuutta, ja hän halusi paljoa enemmän tutkia alaansa sielutieteelliseltä kannalta kuin ansaita rahaa harjoittamalla ammattiaan. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli kuullut lääkärien selvittäneen, että Hannaford oli myrkytetty, hän tunsi, että tässä oli murhajuttu, joka hänen oli pengottava pohjia myöten — se kiehtoi häntä. Ja koko ajan, kun hän mietti sitä ja sommitteli siitä olettamuksia, pyöri hänen mielessään kuva, joka oli hänen taskussaan. Kuka oli se nainen — ja mitä vainaja muisti hänestä?
Eräänä aamuna Matherfieldin ohimennen pistäydyttyä Hetherwickin asunnossa ilmoittamassa, etteivät poliisit olleet saaneet mitään selville, pani viimemainittu äkkiä hatun päähänsä ja lähti Surrey-kadulle. Hän tapasi Rhona Hannafordin täydessä touhussa valmistautumassa poistumaan Matlerin hotellista. Tyttö aikoi ainakin jonkun aikaa asua rouva Keeleyn luona. Hetherwick kävi suoraan käsiksi asiaan, jonka tähden oli tullut.
"Haluaisin puhua siitä naisen kuvasta, joka oli isoisänne muistikirjan välissä", hän alkoi, "ja joka nyt on minulla. Minkälaisesta julkaisusta hän sen leikkasi? Ilmeisestikin sanomalehdestä."
"Niin, mutta en tiedä, mistä lehdestä", vastasi Rhona. "Sen vain tiedän, että hän sai sen postissa samana aamuna, jona tulimme tänne. Posti saapui juuri silloin, kun olimme lähdössä asemalle. Hän työnsi kirjeensä ja sanomalehtensä — niitä oli monta — päällystakkinsa taskuun ja avasi ne junassa. Kuvan hän leikkasi matkalla Lontooseen. Lehden hän heitti pois muiden muassa. Hänellä oli tapana ostaa paljon sanomalehtiä ja leikata niistä muotokuvia."
"No niin — luultavasti siitä voidaan saada selko", jupisi Hetherwick, ajatellen ääneen. Hän vilkaisi ympäri huonetta, joka osoitti, että Rhona oli lähtöpuuhissa. "Te aiotte siis mennä asumaan tätinne luo?" hän huomautti.
"Jonkun aikaa — kyllä", vastasi tyttö.