"Lyhyesti sanoen", lopetti hän puheensa, "ei tehtailijoiden ilmoituksista ja kehuskeluista huolimatta ole olemassa ehdottomasti täysikelpoista kirjoitusmustetta kaupassa — siitä olen joka tapauksessa varma. Jos Hannaford luuli osaavansa valmistaa sellaista ja jos se hänelle onnistui, niin olisin hyvilläni, jos saisin hänen ohjeensa! Se olisi rahaa!"
"Olisiko se sadantuhannen punnan arvoinen?" kysäisi Hetherwick, joka muisti Rhonan sanat. "Niinkö paljon?"
"No, no!" äänsi Collison nauraen. "On muistettava, että keksijät ovat aina kovin herkkiä, aina taipuvaisia näkemään kaikki ruusuisten silmälasien lävitse ja liioittelemaan keksintöjensä ansioita. Mutta jos Hannaford kokeilemalla on todellakin keksinyt sellaisen musteen valmistustavan, joka kaikissa tarpeellisissa suhteissa on parempaa kuin sen kilpailijat — niin se kyllä on melkoisen rahasumman arvoinen. Siitä ei ole epäilystäkään!"
"Hänen olisi kai ollut hankittava patentti keksinnölleen?" arveli
Hetherwick.
"Ihan varmasti! Yhtenä syynä hänen Lontoon-matkaansa luulisin olleen juuri sen — hän tahtoi huolehtia siitä", vakuutti Collison. Hän katsahti taaskin ympärilleen ja purskahti jälleen nauramaan. "Niin", hän sanoi, "nyt sen tiedätte, nyt voitte sen nojalla, mitä olen täällä nähnyt, olla varmat siitä, mihin Hannaford tähtäsi! Musteeseen — juuri musteeseen!"
Hetherwick piti Collisonin päätelmää oikeana, ja lähdettyään myöhemmin iltapäivällä Sellithwaitesta paluumatkalle Lontooseen hän arvioi matkansa tuloksia. Hän oli saavuttanut kaksi seikkaa. Ensinnäkin hän oli saanut selville, että se nainen, josta Hannaford oli puhunut junassa, oli kymmenen vuotta takaperin tunnettu rouva Whittinghamina, näytti olevan jonkunlainen seikkailijatar ja voitiin hänet, vaikka hän olikin korvannut pettämänsä jalokivikauppiaan vahingon, vieläkin vangita, tuomita ja rangaista, jos hänet tavattaisiin. Toiseksi hän oli saanut tietää, että keksintö, josta Hannaford oli puhunut pojantyttärelleen niin luottavan riemuisesti ja jonka selostus oli niin salaperäisesti kadonnut, koski sellaisen uuden kirjoitusmusteen valmistamista, josta saattaisi kehkeytyä varsin arvokas kauppatavara. Hyvä jo näinkin; asiat alkoivat hänelle selvetä. Syödessään päivällistä ravintolavaunussa hän suunnitteli vastaisia toimenpiteitään. Mutta niistä päättäminen vaati vain vähän miettimistä. Hänen oli hankittava tarkat tiedot naisesta, jonka kuva oli hänen muistikirjansa välissä — mikä hänen nykyinen nimensä oli, missä hän asusti, miksi hänen kuvansa oli julkaistu sanomalehdessä, ja viimeksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana, oliko Hannaford nähtyään hänen muotokuvansa ollut kosketuksissa hänen kanssaan tai antanut hänestä tietoja. Seurassaan olleelle miehelle Hannaford oli junassa sanonut, ettei hän ollut maininnut kellekään mitään naisesta ennen kuin sinä iltana — niin, mutta eikö hän ollut puhunut kellekään muulle kuin sille miehelle? Se siitä — ja sitten hänen oli koetettava jollakin tavoin ottaa selkoa, miten oli käynyt sinetöidylle kuorelle, joka epäilemättä oli Hannafordin taskussa hänen poistuessaan Malterin hotellista kuoliniltanaan.
SEITSEMÄS LUKU
Musta samettinauha
Seuraavana aamuna Hetherwick lähti kiertämään Lontoon West Endin muodikkaissa valokuvausliikkeissä käymättä sitä ennen Kenthwaiten tai Rhona Hannafordin luona. Niitä ei ollutkaan kovin monta, ei ainakaan parhaassa maineessa olevia. Hän alkoi työskennellä suunnitelmallisesti. Hänen ensimmäiset tiedustelunsa menivät hukkaan, mutta vähää ennen puoltapäivää, juuri kun hän arveli poiketa puolisille, hän osui oikeaan paikkaan. Se henkilö, jolle hän näytti kuvaa eräässä palatsimaisessa liikkeessä Bond-kadun varrella, hymyili heti tuntevasti.
"Haluatte tietää, kuka on se henkilö, jota tämä esittää?" hän virkkoi. "No niin. Hän on lady Riversreade, Riversreade courtista, läheltä Dorkingia."