Melkyn kasvoille levisi niiden kaikkein juhlallisin ilme.
"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin, kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai ostettu hänen myymäläänsä — mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka siis on jättänyt sen sinne?"
Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse — yksi niistä miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.
"Ettekö te tiedä mitään tuosta kirjasta?" hän kysyi.
"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."
"Missä kirja nyt on?" kysyi virkamies.
"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta tämä herra, joka ilmoittelee sitä —"
Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen ympärillään.
"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua. "Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."
"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies, joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."