"Niin kuin helposti näkee, ovat ne irrallaan tarjottimella, joka on verhottu sametilla. Pidettiinkö niitä aina tuolla tavoin? Aivan noin. Ja te ette tiedä kuinka monta siinä oli — ettekä kuinka monta siinä pitäisi olla nyt? Oikein, oikein. Siinä on nyt tarkalleen sanoen kaksikymmentäseitsemän sormusta — ette voi sanoa, onko se oikea määrä?"
"En", vastasi Zillah, "eikä isoisänikään olisi voinut sitä sanoa. Joku sormus olisi voinut pudota tuolle tarjottimelle tai joutua pois siitä. Ne ovat kaikki vanhoja sormuksia."
"Mutta — arvokkaita?" kysäisi Parminter.
"Muutamat ovat. Toiset eivät kovinkaan."
"Mitä oikein ymmärrätte sanalla arvokas? Mikä esimerkiksi on tässä olevan halvimman sormuksen hinta ja mikä kaikkein arvokkaimman?"
Zillah vilkaisi melkein välinpitämättömästi edessään olevaan tarjottimeen.
"Muutamat noista sormuksista ovat vain viiden punnan hintaisia. Jotkut harvat parin-, kolmenkymmenen, pari on arvokkaampaa."
"Ja — ne ovat kaikki vanhoja?"
"Ne ovat kaikki vanhanaikuista työtä", sanoi Zillah. "Ne ovat jokainen monta vuotta sitten valmistettuja. Timantit ja helmet ovat tietysti oikeita."
Parminter ojensi hänelle sen paperiarkin, jolla Lauristonin sormuksia oli näytetty puheenjohtajalle ja valamiehille.