"Niin minustakin."
"Hän saa minunlaiseni miehen, joka juuri on alkanut kiinnittää mieltään tällaisiin seikkoihin, tuntemaan, ettei tiedäkään mitään."
"Ymmärrän teidät täydellisesti", myönsin.
"Ja millaisen hirmuisen määrän harvinaisuuksia hän onkaan koonnut ympärilleen. Esineitä jos millaisia! Kas tuollakin on muudan kapine, joka on kiinnittänyt huomioni puoleensa. Kuinka kaunis se onkaan!"
Hän nousi äkkiä ja käveltyään lattian poikki tarjoilupöydän luo otti käteensä kuparilippaan, kohotti sen valoon ja katseli sitä liioitellun ihailevasti.
"Kaunista työtä, herra Craye, hyvin kaunista", sanoi hän lipevästi.
"Tätä ei ole valmistettu eilen. Vanha vaakuna ja mielilause. Hm!
Tiedättekö sattumalta, kenen vaakuna tämä on, herra Craye?"
"En lainkaan. Tiedättekö te?"
"En, en missään tapauksessa. Minähän sanoin jo, tavatessani teidät ja tuon nuoren neidin tuolla tiellä, olevani vain oppilas ja aloittelija, herra Craye. Vaakuna on kuitenkin hieno ja mielilause omituinen. Mitä luulisitte noiden sanojen merkitsevän, herra Craye?"
Ennen kuin ehdin vastata, kuulimme herra Parslewen tulevan takaisin, jolloin herra Pawley pani kuparilippaan paikoilleen ja palasi tuoliinsa nopeasti, kuin hän olisi joutunut kiinni tahi pelännyt isännän tapaavan hänet varastamisaikeista.
"Nämä muinaistutkijat", mumisi hän viitaten minulle varoittavasti, "minä tunnen. He eivät pidä lainkaan siitä, että heidän aarteitaan hypistellään. Kalliita! Vanhat pullot, jotka muille ovat vain kuuden pennyn arvoisia, vastaavat heidän mielestään painonsa kultaa. Juuri niin."