Vaikka almanakan mukaan olikin jo kevät ja sekin jo hyvällä alulla, ei lumikausi vielä ollut vähääkään ohi tässä villissä rajaseudussa. Oli huhtikuun yhdeksästoista päivä. Voin määrätä sen näin tarkasti sen vuoksi, että syntymäpäiväni on saman kuukauden kahdeksantenatoista, ja minä satuin viettämään sen, täytin silloin kolmekolmatta vuotta, eräässä vanhanaikaisessa hotellissa Woolerissa ja juhlin sitä tilaamalla päivällistä syödessäni palan paineeksi pullollisen niin hyvää viiniä, kuin talo vain voi tarjota. Johtuiko se sitten tuosta viinipullosta vai pikemminkin pelkästä tietämättömyydestä ja liiallisesta itsetietoisuudesta, että minä seuraavana aamuna yritin jotakin sellaista, mikä myöhemmin osoittautui mahdottomaksi voimannäytteeksi. Lähdin matkalle heti aamiaisen jälkeen aikoen ennen iltaa kiertää täydellisesti Skotlannin rajan ja Woolerin välisen seudun kulkemalla Kirknetownin, Coldburnin ja Cheviotin kautta ja palaamalla takaisin lähtöpaikkaani Hedgehope Hillin ja Kelpie Strandin sivuitse. Siitä olisi muodostunut ihana retki jonakin pitkänä kauniina kesäpäivänä, mutta pohjoisen huhtikuun epävarmojen säiden vallitessa oli se niin ajattelematon seikkailu, että se saattoi minut hyvin ikävään tilanteeseen ennen iltapäivän loppua. Aamu oli kirkas ja lupaava, ja kaikki sujuikin mainiosti monta tuntia. Mutta noin kello kolmen aikaan katosi aurinko näkyvistä, taivas synkkeni epäilyttävästi, ja ilma alkoi jäähtyä. Hetkisen kuluttua alkoi sataa luntakin sellaisella tavalla, että se minulle etelämaalaiselle oli vallan outoa. Sitä tuli sakeasti ja sokaisevasti yhtä mittaa: se peitti jäljet nopeasti kasautuen kaikkiin kuoppiin, ja olin jo näkevinäni itseni eksyksissä. Kello viiden ja kuuden välillä olin joutunutkin siihen tilanteeseen. Mikäli voin saada selville taskukartastani, olin jossakin Cheviotin, Cairn Hillin ja Hedgehope Hillin välisessä kulmauksessa Harthope Burnin äärimmäisellä läntisellä laidalla, mutta ympäristöstä päättäen olisin yhtä hyvin voinut olla Andien ylimmäisillä rinteillä. Voin juuri erottaa noiden kolmen korkean kukkulan huiput, mutta en nähnyt jälkeäkään mistään majatalosta enkä asumuksesta, ja vieläkin ikävämpää oli, ettei karttaani ollut merkitty mitään ravintolaa, taloa eikä kylää — tarkoitan kohtuullisen matkan päähän. Ja polultanikin olin jo eksynyt. Lumi alkoi tähän aikaan muodostaa sileän, paksun, valkoisen maton eteeni. Voin ehkä kulkea turvallisestikin tuolla matolla, mutta yhtä mahdollisesti saatoin vajota johonkin kuoppaan voimatta sitten päästä sieltä pois. Ja lähin merkitty paikka, Middleton, oli monen peninkulman päässä, ja ilta alkoi nopeasti pimetä.
Paikka, missä tein nämä ylimalkaiset laskelmani, sijaitsi erään pienen näreikön suojassa. Olin pysähtynyt siihen hetkiseksi levähtämään ja miettimään parasta ratkaisua. Mutta ei ollut muuta tehtävää kuin ponnistella vain eteenpäin ja luottaa onneensa. Valmistauduin siihen ottamalla kulauksen pullostani, jossa onneksi oli vielä jäljellä puolet sen alkuperäisestä viski- ja vesisekoituksesta, ja syömällä loput eväistäni. Kun sitten hetkisen kuluttua poistuin suojastani ja kiersin näreikön toiselle puolelle, eivät näkemäni mahdollisuudet olleet lainkaan miellyttävät. Lunta satoi yhä nopeammin ja sakeammin, ja pimeä oli varmasti tulossa. Näytti aivan siltä, että minun piti joko ponnistella lumessa useampia peninkulmia kuin aavistinkaan tahi pakosta ryömiä ensimmäiseen löytämääni suojaan ja viettää siellä surkea yö. Mutta vielä silloinkin huono onneni oli kääntymäisillään. Kompuroidessani eteen- ja alaspäin korkealta nummelta laaksoa kohti huomasinkin äkkiä päässeeni jonkinlaiselle polulle tahi poljetulle tielle, kovalle ja leveälle, mistä otin selon pistelemällä kepilläni eri paikkoihin. Ja aivan yhtäkkiä, jatkettuani vielä hetkisen matkaani itää kohti, näin jonkin talon kirkkaat ja houkuttelevat valot.
Ilta oli jo niin pimennyt ja tanssivia lumihiutaleita satoi niin sakeasti, että minä olin tullut aivan lähelle taloa, ennen kuin sain selville, millaisen talon oikeastaan olin näin sattumalta onnekseni löytänyt. Se sijaitsi vähän matkan päässä tiestä sen pohjoispuolella jonkinlaisessa nummen lahdelmassa. Korkeampi maa laskeutui penkereittäni sen seinien juurelle kaikilta muilta puolilta, paitsi siltä, missä minä seisoin. Piha ympäröi sitä joka puolelta; seinät sen kolmella sivulla olivat tavattoman korkeat, mutta minun puolellani matalammat — niin matalat, että voin katsella niiden yli. Ja rakennus oli niin kummallisen näköinen, etten milloinkaan ennen ollut sellaista tavannut. Sen keskustassa oli korkea nelikulmainen torni, jossa oli muurinsakaroilla varustettu huippu. Sen läntisiin ja itäisiin kulmiin liittyi matalampia, vaikkakin melko korkeita sivurakennuksia, ja muutamassa näiden siipien yhtymäkohdassa oli toinen torni kartiomaisine huippuineen. Paikka oli kokonaisuudessaan niin keskiaikainen näöltään, että se siirsi ajatukseni rosvoritareihin, karjanryöstöihin ja muuhun samanlaiseen. Muudan seikka vahvisti vielä otaksumaani, että rakennus oli vanha — sen alemmissa osissa ei näet ollut ainoatakaan ikkunaa. Seinät näyttivät olevan muurattuja teräskovista aineista minkään ikkunan tahi oven niitä rikkomatta. Näkemäni valot kajastivat ikkunoista, jotka olivat noin viidentoista tahi parinkymmenen jalan korkeudella maasta — muudan pyöreässä tornissa, muudan vasemmassa ja muudan oikeassa siivessä.
Mutta päästyäni pihalle polvenvahvuisessa lumessa kahlattuani sain vasta selville, missä ovi sijaitsi. Se oli pyöreän tornin juuressa, ja päästyäni sen luo huomasin sen olevan sopusoinnussa kaiken muun kanssa, se kun oli valmistettu jykevistä tammilankuista, jotka olivat jo vuosien mustuttamia. Se oli vahvistettu suurilla rautanauloilla, joiden päät olivat nelikulmaisia, ja sijoitettu yhtä jykeviin puitteihin kuin se itsekin oli. Ovi oli noita ovia, jotka ovat kiinni ollessaan sen näköisiä, kuin ne eivät milloinkaan enää aukeaisi, ja kun minä lyhyen tarkastuksen jälkeen koputin sen hirvittäviin lankkuihin, koska ei mitään soittokelloa ollut näkyvissä, tein sen arvaillen, voiko sellainen heikko kutsu tunkeutua sen ilmeisen paksuuden läpi.
Suuri ovi avautui kuitenkin melkein heti. Edessäni seisoi, pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella, vanhahko, pitkä, laiha ja tuiman näköinen nainen, joka aluksi selvästi säpsähti nähdessään minut, mutta alkoi sitten tuijottaa minuun ilmeisen epäluuloisesti. Hänen kasvoissaan ei ollut merkkiäkään ystävällisyydestä, ja se huomio karkoitti päästäni kaiken sen, mitä olin aikonut sanoa. Onnistuin kuitenkin änkyttäen kysymään:
"Tuota noin — voitteko ilmoittaa minulle, missä minä olen? Tarkoitan — mikä on lähimmän kylän nimi? Olen matkalla Wooleriin ja —"
Minusta näytti jo melkein siltä, kuin ovi olisi aiottu sulkea nenäni edessä, ja varmasti pienensikin nainen välillämme olevaa kapeaa rakoa.
"Lähin paikka on Middleton", vastasi hän. "Teidän on jatkettava matkaanne vain samaa tietä. Sinne on noin kymmenen kilometriä."
"Kymmenen kilometriä tällaisessa lumipyryssä!" huudahdin minä. "Olen —"
"Se on lähin paikka", kiiruhti hän sanomaan, "koska tämän paikan ja Middletonin välillä ei ole ainoatakaan taloa. Ja neuvoisin teitä jatkamaan matkaanne heti, sillä lumipyry muuttuu vain kovemmaksi illan kuluessa, eikä tiekään ole —"