"Joutavia, Tibbie!" huudahti hän. "Isännälläni olisi paljonkin sanomista, jos me vain karkoittaisimme jonkun matkamiehen pois oveltamme tällaisena iltana. Teidän pitää tulla huoneeseen", jatkoi hän kääntyen jälleen hymyillen puoleeni. "Herra Parslewe on mitä vieraanvaraisin mies ja toivottaisi teidät sydämestään tervetulleeksi, jos hän vain sattuisi olemaan kotosalla. En tiedä lainkaan, onnistuuko hän pääsemäänkään kotiin tänä iltana. Mutta minä olen nyt ainakin kotona", lopetti hän silmien välähtäessä veitikkamaisesti. "Seuratkaa vain minua!"
En odottanut toista kutsua. Hän sipsutteli jo portaita ylös varjellen sievästi hamettaan koskettamasta harmaaseen kiviseinään, ja minä kiiruhdin hänen jäljessään. Kiipesimme noin parikymmentä askelmaa vanhan naisen valaistessa matkaamme lampullaan, tulimme sitten toiseen suurempaan samanlaiseen kiviseinäiseen lämpiöön kuin alempikin oli. Se oli koristettu vanhoilla keihäillä, musketeilla, lyömämiekoilla ja ketunraudoilla, ja siihen aukeni pari ovea, jotka sattuivat juuri silloin olemaan selkoselällään. Toisesta näkyi tilava keittiö, jossa muudan vanha mies istui suuren leimuavan takkavalkean ääressä, ja toisesta päästiin tilavaan ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, jonka takassa palavan valkean varjot tanssivat laudoitetuilla seinillä.
"Riisukaa märät vaatteenne ja antakaa ne Tibbielle", komensi emäntäni. "Ja sitten, Tibbie, teetä! Ja heti! Tulkaa nyt sisään", lisäsi hän opastaen minut arkihuoneeseen. "Ja jos haluatte viskiä teetä odottaessanne, on sitä tuolla sivupöydällä. Tahdotteko?"
"Kiitoksia vain, mutta siemaisin juuri äsken annoksen", vastasin minä. "Onneksi oli minulla sitä vielä hieman pullossani jäljellä. Olette äärettömän ystävällinen osoittaessanne tällaista vieraanvaraisuutta."
"Joutavia!" sanoi tyttö nauraen. "Kukaan ei voisi karkoittaa koiraakaan oveltaan tällaisena iltana. En tiedä ollenkaan, onnistuuko holhoojani päästä kotiin tänä iltana — hän ja hänen vanha poninsa voivat tehdä ihmeitä ja ovat joskus päässeet läpi, vaikka kinokset ovat olleetkin parin kolmen jalan paksuisia. Mutta te olette nyt ainakin turvassa. Istuutukaa, olkaa niin hyvä."
Hän viittasi takan vieressä sijaitsevaan isoon nojatuoliin, ja minä tottelin häntä ja vajosin siihen voidakseni katsella vapaammin ympäristöäni ja emäntääni. Huone oli varmasti osa siitä nelikulmaisesta tornista, jonka olin nähnyt pihalta, ja täytti erään kerroksen siitä kokonaan. Siinä oli pari suurta värillistä ikkunaa, seiniä kiertävä laudoitus oli jotakin tummaa puulajia, vanha ja vuosien mustuttama; kalusto oli sen mukainen; siellä oli vanhoja tauluja, vanhaa hopeaa ja kuparia, vanhoja kirjoja, ja minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin äkkiä joutunut johonkin seitsemännentoista vuosisadan asumukseen.
Mutta tyttö oli sentään tarpeeksi nykyaikainen. Hän näytti olevan noin yhdeksäntoista tai parinkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkä, solakka ja notkea; hänen tukkansa oli ruskea, silmänsä harmaat ja kasvonsa iloiset ja terveenväriset. Luulin sen johtuvan siitä, että hän ehkä kulutti suurimman osan ajastaan ulkosalla, ja minä kuvittelin jo näkeväni hänet urheilupuvussa ja lujissa kengissä kiipeämässä kukkuloille. Mutta juuri nyt hän näytti olevan hyvin näppärä talousaskareissa, ja minäkin olin kiitollinen siitä, että minulla riisuttuani päällystakkini ja hattuni oli ylläni aivan uusi puku, minkä vuoksi nyt näytin paljon paremmalta kuin ovelle koputtaessani.
Pöydällä oli sytytetty lamppu, ja tyttö väänsi sen sydämen ylemmäksi.
Kun valo kirkastui, kääntyi hän ja katsoi minuun tarkkaavaisemmin.
"Olette varmaankin vieras täällä", hän sanoi. "Ette ole kotoisin näiltä seuduilta."
"En olekaan", vastasin, "muussa tapauksessa en olisi ollut niin mieletön, että olisin ruvennut toteuttamaan aikomaani yritystä." Kerroin hänelle sitten lyhyesti aikeeni. "Voitte itsekin nähdä, kuinka onnellinen olen pelastuksestani, mistä minun on kiittäminen teitä. Ja sallikaa minun esitellä itseni: Nimeni on Alvery Craye ja tulen tänne Lontoosta."