"Minulla on muita hommia", vastasi Parslewe. "Olen kaupungilla teidän palatessanne, ja mehän voimme verrata huomioitamme aamulla."
Näin, että Madrasia olisi hyvin mielellään kysynyt häneltä hänen tehtävänsä laatua, mutta tarjoilijat olivat vielä huoneessa. Vasta sitten kun he olivat tarjonneet meille kahvia ja poistuneet lopullisesti, kohdisti Parslewe huomiomme siihen, mikä meistä molemmista tuntui todellakin tärkeältä. Ojennettuaan minulle sikarin ja sytytettyään itsekin sellaisen hän käänsi tuolinsa takkaan päin, siirtyi mukavaan asentoon laskien toisen kyynärpäänsä pöydälle ja katsahti meihin olkansa yli. "Kas niin!" hän sanoi. "Mitä siellä kotona on tapahtunut minun poissaollessani? Koska ette molemmat voi puhua samalla kertaa, päättäkää keskenänne, kumpi teistä saa aloittaa. Mutta ensiksikin, missä on lipas?"
Koska aamu oli ollut kylmä, oli Madrasia pukeutunut turkiksiin, ja niiden joukossa oli suuri käsipuuhka, jonka sisässä hän oli kantanut lipasta. Hän nousi, haki sen esille piilopaikasta, laski sen Parslewen viereen pöydälle ja viittasi sitten minuun sormellaan.
"Kertokoon hän. Korjaan, jos hän erehtyy."
"Aloittakaa siis, Craye", käski Parslewe. "Kertokaa perusteellisesti!"
Kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Kelpieshawissa hänen oman salaperäisen poistumisensa jälkeen, ja katselin puhuessani tarkkaavaisesti häntä. Hän kuunteli vaiti ja kylmästi, keskeyttäen minut vain kerran pyytääkseen tarkempaa kuvausta herra Augustus Weechistä. Hän näytti vaipuvan syviin ajatuksiin kuultuaan sen, mutta salli minun kuitenkin jatkaa loppuun sen enempää kyselemättä. Hän kuunteli Murthwaiten viestiäkin yhtä tyynesti kuin kaikkea muutakin. Ehdottomassa tutkimattomuudessaan Parslewe olisi tällä erikoisella tuulella ollessaan voinut vetää vertoja sfinksillekin.
"Ja siinä kaikki", lopetin. "Koko juttu."
"Niin, kaikki", toisti Madrasia, "paitsi se, minkä nyt toistan tarkasti
Murthwaiten sanoilla. Sinun on palattava Wooleriin, puhuteltava häntä
ja kerrottava hänelle kaikki, että hän voisi täyttää herra Charles
Sperrigoelle antamansa lupauksen. Ja parasta kai se onkin."
Parslewen ohuet huulet jännittyivät tuoksi suoraksi jäykäksi viiruksi, jonka olin jo oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman kuvani kuvastimessa. Kun hän antoi niiden höltyä, tapahtui se vain siksi, että hän tahtoi päästää kuuluville ivallisen naurunsa, joka päättyi hymyyn, kuten tavallisestikin hänen kääntyessään holhokkinsa puoleen, kuten nytkin.
"Vai olisi se parasta sinun mielestäsi, kultaseni", hän sanoi lempeästi. "Mutta sepä ei olekaan. En aio lainkaan matkustaa takaisin Wooleriin, ennen kuin minua huvittaa. En aio ollenkaan tyydyttää Charles Sperrigoen enkä Jackie Murthwaiten mukavuudenhalua, ennen kuin minua huvittaa. Vannon tietäväni omat hommani yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja aion panna ne täytäntöönkin, kuten minua huvittaa. Ja jos haluatte taivuttaa minut puhumaan selvää kieltä, niin nyt sitä kuulitte."