"Sitten neiti Hicks nukkuu ihan liian raskaasti", huomautti Hextall.
"Neiti Tress on kävellyt unissaan."
Hoitajatar Palliser näytti hämmästyvän enemmän ja käyvän levottomaksi.
Hän kääntyi heti Paquitan ovelle päin, mutta Hextall pysäytti hänet.
"Malttakaahan!" kehoitti hän. "Neiti Tress on varmastikin paneutunut jälleen makuulle, mutta voitte itse tuossa paikassa pistäytyä varmistumassa siitä. Haluaisin kysyä teiltä, kumman valvontavuoro oli tulo-iltananne — ensimmäisenä yönä."
"Neiti Hicksin, tohtori", kuului vastaus. "Olemme vuorotellen."
"Koko yön yhteen menoon?"
"Niin. Hoitajatar Hicks kertoi neiti Tressin nukkuneen hyvin koko ensimmäisen yön, ja viime yönä, jolloin oli minun vuoroni, hän varmasti nukkui, koska olin valveilla hyvin paljon — minä saan huonosti unta."
"Hyvä on", virkkoi Hextall. "Käykää pukeutumishuoneen kautta katsomassa, vaivaako neiti Tressiä mikään. Jos siellä molemmat ovat unessa, niin älkää häiritkö heitä! Eikä teidän tarvitse virkkaa mitään hoitajatar Hicksille — puhun hänelle itse."
Sitten hän poistui omaan huoneeseensa, ei nukkumaan, vaan ajattelemaan. Seisoessaan ikkunan ääressä, katsellen nurmikon kuutamoläikkiä, hän vakuutti itselleen, että jos hänen oli koskaan eläissään pitänyt ajatella varmasti ja selvästi, se oli nyt tarpeen. Ei lainkaan hyödyttänyt antautua epämääräisten haihattelujen johdettavaksi. Se, mitä Walters, palvelija, oli Darrell Tressille kertonut, oli jotakuinkin suoranainen syytös — että Paquita oli ampunut Kestevenin. Yksinkertaisena tositapahtuman mainintana hänen todistuksensa oli sensisältöinen, että hän oli nähnyt neiti Tressin tulevan kuusikosta päin kahtakymmentä minuuttia vaille yksi murhayönä revolveri kädessään.
Se oli selvä totuus — koristelematta lausuttuna. Eikä Walters ollut maininnut — ei ainakaan Darrellin selostuksen mukaan, että hänen nuori emäntänsä oli kävellyt unissaan. Hän oli mutkattomasti kertonut nähneensä neiti Tressin määrätyllä kellonlyömällä, määrätyssä paikassa, revolveri kädessä. Hän ei mahdollisesti ollut huomannut, että Paquita käveli unissaan. Hän ei kenties ollut ihan likellä. Valaistus ehkä oli himmeä. Otaksuttavasti ei palvelijan mieleenkään johtunut, että toinen oli liikkunut unissaan. Ja otaksuttavasti mies pian pitäisi velvollisuutenaan sanoa: "Tämä mies, Tickell, on vaarassa joutua hirteen Kestevenin murhasta, ja kuitenkin voin minä todistaa, että Kestevenin ampuja hyvin todennäköisesti on emäntäni. Jos sellainen tilanne syntyisi…"
Hextall koetti palauttaa mieleensä kaikki, mitä tiesi unissakävelystä. Se ei ollut paljoa. Hän tiesi sitä olevan useita lajeja. Oli sellainen tila, jossa aistit eivät olleet tyyten herpaantuneet — jonkinlainen puolittainen uni. Oli yleisesti tunnettu unissakävelyn laatu, jolloin henkilö nukkuneena lähtee vuoteestaan ja liikkuu näennäisesti ilman päämäärää, mutta jolloin häntä joskus ohjaa unessa jatkuvan sielutoiminnan sanelema suoranainen tarkoitus. Ja sitten oli vielä kolmas — hypnoottisen vaikutuksen aiheuttama uni. Sellaisen aikana, sen hän tiesi, näyttää ihminen olevan täydelleen aistiensa herra, näyttää olevan täysin valveilla, mutta tosiasiallisesti onkin kokonaan hypnotisoijan määräysvallassa. Hän tiesi myöskin, ettei ihmistä voida sellaisesta unesta herättää tavallisilla keinoilla; hänet voi vapauttaa siitä tilasta vain hypnotisoija, joka hänet on siihen vaivuttanut. Se tieto sai Hextallin miettimään tekosyytä mennäkseen Paquitan puheille varhain seuraavana aamuna. Tyttö voi hyvin ja oli kaikin puolin normaalinen, ja Hextall varmistui siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan yöllisestä seikkailustaan. Hypnoositeoria kumoutui niin ollen tässä tapauksessa. Hypnoottista vaikutusta ei siis ollut, vakuutti hän itsekseen; tapaus oli tavallista unissakävelyä.