"Niin tietenkin!" sanoi hän. "Tunnen erään miehen, jonka poika oli lukiokumppanini, Cyrus P. Warrillin, rikkaan miehen Chicagosta — hän harrastaa sellaisia asioita. Hänellä on kaulaketju, joka kuului Katariina Suurelle, ja eräs helmikoriste, joka kerran oli erään Ranskan kuningattaren oma — en tiedä, minkä. Sentapaisia esineitä kai tuo teidän lady Renardsmerennekin mielellään kokoilee — esineitä, joilla on historiallinen mielenkiinto?"
"En tiedä", vastasin, "en ole milloinkaan nähnyt mitään hänen jalokiviään".
"No, täälläkin on paljon katselemista", huomautti hän. "Ja mitä hyvänsä sanottekin meidän maahamme viedyistä tavaroista, hämmästyttää minua tänne teille tultuani, että näissä vanhoissa englantilaisissa hoveissa, linnoissa ja kartanoissa on kokoelmia, joita ei missään muualla maailmassa tapaa. Teillä on pitkä etumatka!"
Tällä tavalla keveästi keskustellen minä kuljin hänen kanssaan pari tuntia ja ollakseni kohtelias talossamme olevaa vierasta kohtaan tarjosin sitten hänelle teetä ennen lähtöä. Lopuksi näin hänen lähtevän pyörällään — hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hän olisi voinut nähdä lady Renardsmeren ja kertoa, että oli kuullut äitinsä puhuvan hänen näyttelemisestään. Erosimme oikein hyvinä ystävinä, ja hän viittasi tatuoidulla kädellään kiitäessään pois tietä pitkin.
Walker palasi samana iltana autoineen aika myöhään. Hän tuli tapaamaan minua — ja tuomaan terveisiä. Mutta ne eivät olleet ensinkään sellaiset terveiset, joita olin odottanut. Oikeammin ne vain sisälsivät kehoituksen lady Renardsmeren poissa ollessa käyttämään Walkeria ja mitä autoa hyvänsä autotallista, milloin vain mieleni teki. Siinä kaikki. Kysyin Walkerilta muutamia asioita — hän oli vienyt lady Renardsmeren ja hänen kamarineitonsa, Felician, Park Lanella olevaan taloon ja jättänyt heidät sinne; muuta hän ei tiennyt. Ihmettelin sitten, olivatko Jifferdene ja Beacher saaneet käsiinsä lady Renardsmeren illalla palattuaan Lontooseen. Mutta heti seuraavana aamuna sain tietää, ettei hän ollut jäänyt Lontooseen! Hän oli nähtävästi mennyt Park Lanelle ottamaan, mitä tarvitsi, ja sitten jatkanut matkaansa. Sillä juuri kun istuin aamiaispöytään, sain häneltä sähkösanoman, joka oli lähetetty edellisenä yönä Doverista. Se ei ollut tärkeä. Siinä vain lausuttiin toivomus, että pitäisin huolta koko kirjeenvaihdosta hänen poissa ollessaan — mutta se ilmaisi minulle, koska se oli lähetetty Doverista, että lady Renardsmere oli matkalla mannermaalle.
Minulla oli asiaa kylään sinä aamuna, ja siellä tapasin Holroydin, ravintoloitsijan, ravintolansa lähellä ja pysähdyin häntä puhuttelemaan.
"Sepä oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka lähetitte sinne meidän luo eilen, Holroyd", sanoin minä. "Päivä ei ollut meidän näytepäiviämme, niin kuin tiedätte, mutta minä kuljetin häntä ympäri."
Holroyd tuijotti minuun.
"Minäkö olisin lähettänyt jonkun sinne, herra Cranage?" huudahti hän.
"En ole milloinkaan lähettänyt ketään!"
"Erään nuoren amerikkalaisen pyöräilijän", sanoin minä. "Ettekö muista?
Hän tilasi puolista teiltä."