"Sinun pitäisi esittää meidät, Jim!" sanoi Peggie äkkiä.
Minä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja pyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.
"Tällaisina hetkinä kuin — kuin tämä", lisäsin, "pitäisi kaikenlaiset hienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan".
Peyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla päämme päällä.
"Teillä taisi olla kuuma paikka tuolla ylhäällä, vai mitä?" kysyi hän.
"Enemmän kuin tarpeeksi — ainakin hetken aikaa", vastasin. "On ihme, ettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin sanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?"'
"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille", sanoi hän. "Minusta tuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa — eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet käsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä — ja kun heitä vartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun turha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän matkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?" jatkoi hän. "No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne on jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään satakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui — ei muusta!"
"Kertokaa meille koko asia!" huudahti Peggie. "Miten satakieli asiaan vaikutti?"
"Tällä tavoin!" vastasi hän naurahtaen. "Sitten kun tämä herra Cranage toissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin kuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin satuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin miehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi minulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella kuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin tänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen ja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan nähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin, jättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat autolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät — tiedän missä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain muutaman metrin päässä — liioittelematta — he istahtivat penkille, aivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat. Suuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä — mutta sen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi lady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet nerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun vielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän palaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet."
"Hoo!" sanoin. "Se siis oli heidän metkujaan!"