"Entä poliisit!" ehdottelin minä. "Entä jos kertoisimme niille?"
"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä", vastasi hän. "Hänenhän on aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi — mikä tavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! — nukkumassa, nummella, jos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja etsimään yhtä miestä tänä iltana."
Palasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut hattuun ja päällystakkiin.
"Minä lähden tallirakennuksille" sanoi hän. "Kiinalainen taikka ei ja tahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei, minä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani."
"Minä lähden mukaan", sanoin minä. "Jäisitteköhän te, Peyton, neiti
Hepplen seuraksi?"
Hän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme matkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini oli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran matkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.
"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?" kysyi Peggie, kun olimme kunnolleen matkassa. "Näitkö sinä hänet, Jim?"
"Ihmiskasvot minä varmasti näin", vastasin minä. "Vilahdukselta näin — ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli — lady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä — lähistössä."
Hetken aikaan hän ei vastannut. Me astelimme nopeasti pimeää kujaa.
"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä", huudahti hän äkkiä. "Mutta hevonen — luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin tapahtuisi!"