"Meidän suunnitelmamme on pysyä — huomaamatta — hänen ja hänen hevosensa läheisyydessä", sanoi Jifferdene, "ollaksemme valmiit siinä tapauksessa että tuo kiinalainen yrittää häiritä kumpaakaan — eikö niin? Ymmärrättehän tarkoituksen? No niin — kertokaa nyt minulle tarkkaan, missä Marengo-huvila on ja missä tamman talli on, ja tunnin kuluttua tästä lähtien ovat he kumpikin minun ja miesteni huolellisimman valvonnan alaisina — me olemme perillä ennen teitä!"
Me selitimme hänelle yksityiskohdat tarkalleen, lähdimme pois ja palasimme hotelliimme. Kello oli silloin vähän vailla kymmenen; neljännestä yli me kaikki olimme Peggien autossa ja matkalla Epsomiin. Loppumattomana jonona vierikin jo ajopelejä kaupungista; oli erinomaisen kaunis aamu ja kulkiessamme Westminster-sillan yli ja suunnatessamme kulkumme etelään päin näytti meistä, että osanotto suuriin kilpa-ajoihin tulisi olemaan aivan erikoinen. Luulin, että kahdenkymmenenkolmen kilometrin matka nummelle kävisi aika hitaasti, mutta Peggien autonkuljettaja, vanha lontoolainen, tunsi tämän alueen hyvin ja käyttämällä viisaasti oikoteitä ja kierroksia, kyyditsi meidät Epsomin pääpysäyspaikalle kohta yhdentoista jälkeen. Me jätimme hänet sinne sijoittamaan autoa niiden kymmenien joukkoon, joita joka hetki saapui, ja lähdimme kaikki neljä vieressä olevan tallin luo, johon Välkehtivä Rubiini oli majoitettu.
Ennenkuin pääsimme aivan lähelle, näimme että jotakin oli tapahtunut. Etualalla, juuri Välkehtivän Rubiinin talliosaston edessä, seisoivat ryhmänä yksityissalapoliisit, jotka lady Renardsmere oli lähettänyt Mansonin huvilaan Robindalen johdolla. Niiden ja meidän välillämme seisoi Bradgett, nähtävästikin kyyneliin puhkeemaisillaan, jutellen Medderfieldille, jockeylle, joka oli puettuna komeaan ajopukuun ja näytti olevan kuvaamattoman hämillään; heidän takanaan hiiviskeli Välkehtivän Rubiinin oma tallipoika, toden teolla itkien ja katsoen toisesta toiseen aivan kuin lohdutusta toivoen. Ja vähän matkan päässä näin Jifferdenen tavallisena katselijana useitten muitten miesten keskellä.
Peggie meni suoraan Bradgettin luo; nähdessään hänet takana seisova tallipoika voivotteli ihan kuuluvasti.
"No, Bradgett, mitä on tekeillä?" tiedusteli Peggie, nyökäten
Medderfieldille. "Antakaa kuulua!"
Bradgett puisteli päätään. Hänen puhtaaksi ajettu naamansa venyi pitkän ja surkean näköiseksi.
"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, neiti!" vastasi hän. "Kukaan ei tiedä, mitä on tekeillä! Sen vain tiedän, että lady Renardsmere tuli tänne kello yhdeksältä tänä aamuna seurassaan pari isoa kaveria, jotka pysyttelivät tavattoman lähellä häntä, ajoi minut miehineni ulos tamman tallista, lukitsi oven omin käsin, asetti nuo ukkelit tuolla sen eteen ja kertoi minulle, että te ette enää ollut hänen valmentajansa ja että paha meidät perisi, jos yrittäisimme lähestyä enää Välkehtivää Rubiinia! Minä — minä luulen, että hän on tullut hulluksi, neiti, tai jotakin sentapaista — hirveän pahalla tuulella hän ainakin oli. Mitä meidän on tehtävä, neiti?"
"Missä lady Renardsmere nyt on?" kysyi Peggie.
"En tiedä, neiti", vastasi Bradgett. "Hän lähti noiden kahden miehen seuraamana tuonne kentän yli — majuri Camperdalen talleja kohden. Hän on pannut Välkehtivän Rubiinin tallin avaimen taskuunsa, neiti."
"Mistä oikeastaan on kysymys, neiti Manson?" kysyi Medderfield luonnollisen uneliaana. "Omituinen juttu, eikö niin?"