"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin", vastasi hän. "Te ette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin tapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia kehittyy."
"Ja pitäisittekö nämä rahat?" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa kulta ilkeästi painoi.
"Miksei? Ne on pistetty sinne", hän sanoi. "Ainakin minä ne pitäisin! Mutta saattepa kuulla jotakin — ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä piilee joku salaisuus. Ja — mihin nyt aiotte ryhtyä?"
"Mennä Lontooseen kai", vastasin minä. "Missä on lähin asema?"
"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä", vastasi hän. "Mutta — minullapa on eräs tuuma teihin nähden."
"Tuuma — minuun nähden?" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. "Mikä sitten?"
"Haluaisitteko uutta sihteerin paikkaa?" kysyi hän.
"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista — senlaatuista tointa", vastasin minä. "Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut menestystä — luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta — onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?"
"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?" tiedusteli hän asiallisesti.
"Oikein hyviä?"
Vastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja papereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki, sitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi puitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka olin huomannut liitukaivoksella käydessämme.