Tämän viisaan lakilaatijan jälkeinen oli Tullo Hostilio, joka paljon laajensi Rooman aluskuntaa. Seuraava kuningas Anko Martio rupesi laivaston rakentamiseen ja hänen jälkeisensä Tarquinio Prisko on maineensa saanut noitten mahdottoman suurten kloakkien rakentamisesta, jotka olivat isojen kupujen näköiset. Myöskin rakensi hän yhteisten taistelusleikkien pitämiseksi kuuluusan Cirko nimisen näytelmäpaikan. Sen ympärillä oli lavitsoita ja itse Cirkon ympärys oli niin suuri, että siihen mahtui 200,000 henkeä. Tähän suunnattomaan rakennukseen, jonka jäännökset vieläkin käyvät katsojista ihmeeksi, täytyi Tarquinion pakoittaa alhaiso päivätöihin. Tämä kuningas kävi myöskin onnellisia sotia naapurikansojansa vastaan ja voitti suuren saaliin. — Servio Tullio, joka seurasi häntä hallituksessa, rupesi uudestaan jakamaan kruunun alusmaat pellottomille ja pääsi sen kautta alhaison suosioon. Myös jakoi hän asukkaat sekä kaupungissa että maalla kolmeenkymmeneen osaan, jotta kansan olot ja asiat enemmin tulisivat näkyville ja selville. Tämä kuningas päästi uusilla laitoksillaan myös Plebeijat jonkunmoiseen mahtavuuteen, ehkä päävalta vielä pysyi Patriciain hallussa. V. 534 e.Kr. nousi viimeinen Rooman kuningas Tarquinio Superbo kuninkaan-istuimelle. Väkivaltaisuudestansa syntyi liittäydys, jonka johdattajana oli Bruto. Tarquinio, joka oli poissa sodassa, pantiin kuninkaan-arvolta pois ja koko kuninkuus poistettiin. Sen siaan asetettiin kaksi ylimmäistä virkamiestä, jotka kutsuttiin Konsuliksi. Nämät piti valittaman joka vuosi Patriciain säädystä. Tämä tapahtui 509 e.Kr. Rooman ensimäiset Konsulit olivat Bruto ja Kollatino. Rooma oli nyt siis tasa- eli vapa-valtio.
Mimmoinen urhoollinen henki ja isänmaanrakkaus näistä aioista alkaen syntyi Roomalaisissa, näyttäköön seuraava kertomus.
Etrurian kuningas Porsenna oli ottanut suojelukseensa tuon Roomasta ajetun Tarquinion ja lähti nyt suurella sotajoukolla Roomalle, asettaaksensa hänen muka oikeuksiinsa. Jo olivat Etruriat aikomuksessa, pakenevia Roomalaisia takaa ajaen, eräästä sillasta hyökäistä kaupunkiin. Silloin kehoitti Horatio Kokle niminen mies innollisesti kansalaisiaan siltaa hävittämään, luvaten itse pidättää viholliset, kunnekka silta olisi revitty. Tämä tapahtui; hän ynnä kaksi muuta sota-urosta viivytteli viholliset niin kauan, kuin silta rikottiin. Mutta kun näki sillan hajota rämähtävän, viskausi täydessä sota-asussa virtaan ja uiskenteli omiensa luokse toiseen rantaan, ehkä vihollisten heittokeihäät viuhahtivat ympärillänsä.
Mutta Porsenna ei peräyttänyt piiritystä. Kova nälkä rupesi kaupungissa riehumaan ja epätoivo voimat uuvuttamaan. Tässä tuskassa esitteli eräs nuori Roomalainen, Mutio Skävola, senaatille, Porsennan tapettamisen ainoana keinona tästä puuhasta päästä. Itse meni hän sentähden väkipuukko takin alla vihollisten leiriin ja tunkeutui aina kuninkaan-istuimelle, jonka vieressä istui kirjoittaja. Tämän luuli nyt Mutio kuninkaaksi ja tappoi hänen siihen paikkaan. Kun hän sitten pantiin kiinni ja aseet riisuttiin häneltä pois, jutteli hän Porsennalle, että Rooman nuoriso oli valalla vannonut tappaaksensa hänen. Kuningas uhkasi nyt heittää hänen tuleen, ellei kohdakkoon tarkemmin selittäisi tämän liittäydyksen seikkoja. "Katso", sanoi Mutio, "kuinka vähän he ruumiistansa pitävät, joilla on kunnia ja maine odotettavana" — ja nämät sanat sanottuansa laski hän oikean kätensä uhri-alttarilla palavaan tuleen ja palautti sen siinä, mitään tuskan tuntoa osoittamatta. Kuningas otatti hänen tulesta pois ja päästi vapauteen.
Kuninkuuden poistaminen koroitti paljon patriciain valtaa ja kun kansa oli ulkonaisen rauhan voittanut, kävivät patriciat yhä jylseimmiksi plebeijia kohtaan. Tästäpä syntyi sisällisiä riitoja, jotka masensi valtion voimat. Viimein syttyi sisällinen kapina ilmituleen ja silloin valittiin ensimäinen Diktatori-niminen virkamies. Kun kova hätä ahdisti valtakuntaa, valittiin tämä virkamies, joka sai kokonaisen itsevaltaisuuden puoleksi vuodeksi. — Nyt koetettiin lievittää plebeijain tilaa. Maksuun kykenemättömien velat annettiin anteeksi ja ne jotka velasta olivat vankeuteen pantuina, päästettiin vapaiksi. Vähän myöhemmin v. 494 e.Kr. saivat plebeijat oikeuden valita omasta säädystänsä kaksi virkamiestä, nimeltä kansantribunat, jotka vuosittain muutettiin. Sittemmin muutettiin ne luvultansa kymmeneksi. Heidän oli velvollisuus suojella kansa Patriciain itsevaltaisuudesta. He taisivat, näet, kiellollansa kaikki senaatin päätökset mitättömiksi tehdä, jos nämät loukkaisivat kansan etua. Itsiensä puolesta olivat pyhinä ja loukkaamattomina pidettävät.
Nyt vasta alkoi meteli Roomassa, kun patriciat kaikin voimin koettivat etuoikeutensa suojella ja plebeijat taas pyrkivät valtiolliseen tasa-arvoon. V. 445 kumottiin se sääntö, joka kielsi avioliittoa patrician ja plebeijan välillä. — Tämän sisällisen metelin pauhatessa, hätyytti myös ulkonainen vaara Roomaa. Gallilaiset, jotka olivat urhoollista ja raakaa sukua, tunkeusivat Alpien yli, valloittaen ison osan Pohjois-italiaa. Roomalaiset koettivat sovintoa hieroa. Vaan turhaan, sillä Gallilaiset, kun Klusion kaupungin piirittäessä huomasivat, että myös Roomalaisten lähettiläät olivat aseisin tarttuneet kaupunkia suojellaksensa, lähtivät he liikkeelle Roomaa vasten, tätä kansan-oikeuden rikkomista muka kostaaksensa. Kaikki pakenivat pakenemistaan puoluskuntain taisteluksista uupuneesta kaupungista. Ainoastaan kahdeksankymmentä vanhaa ukkoa, jotka ennen olivat olleet pappina ja konsulina, eivät tahtoneet enään isiensä kaupunkia jättää, vaan istuivat pitkiin valkoisiin kauhtanoihinsa puettuina torille. Hämmästyneinä hyökkäsivät viholliset kaupunkiin, joka poltettiin tuhaksi. Kapitolion luja linnoitus teki vielä heille vastarintaa. Tämän koettivat nälällä antaumiseen pakoittaa, vaan turhan, sillä nälkä rupesi heitä itsiäkin ahdistamaan, ett'ei heidän muuta neuvoa ollut, kuin matkoille lähteä tyytyen tuhanteen kulta-naulaan.
Pian syntyi sisällinen meteli uudesta. Viimeiset kovat aiat olivat kartuttaneet köyhäin velat ja rikkaat Patriciat rasittivat, minkä voivat, köyhät velkamiehensä. Mutta kansantribunat koettivat kaikin voimin plebeijain asiat edistyttää. Tämä onnistuikin heille niin, että v. 366 e.Kr. määrättiin myöskin plebeijain olevan konsulivirkaan valittavia. Nyt alkoivat taas valloittamisen sodat. Kovan taisteluksen jälkeen voitettiin v. 298 e.Kr. Samnitain väkevä kansa ynnä muita italilaisia kansoja, jotta muutamien vuosien kuluttua koko Italia oli Rooman käskynalaisena. Kovin sota oli Roomalaisilla Epiron kuningasta Pyrroa vastaan, joka lukuisella laivastolla tuli Italiaan, tuoden mukaansa elehvanttia, joita ei ennen Italiassa nähty. — Rooman hallitusmuoto oli nyt aikojen kuluessa täydellisesti muodostunut ja tämä teki Roomalaisille mahdolliseksi maailman hallitsijoiksi pyrkiä. — Näillä ensimäisillä vuosisadoilla jälkeen tasavallan asettamisen elivät Roomalaiset suurimmassa kohtuullisuudessa, vallan taipumattomat Kreikkalaisten hempeytymiseen ja hehkuvaisuuteen. Maanviljelys oli heistä kunniallisin elantokeino. Tähän asti nautittiin leivän siassa jonkunmoista jauhopuuroa. Mutta kun olivat valloittaneet nuot rikkaat Kreikkalaiset kaupungit, eneni varallisuutensa ja sen ohessa myöskin hekumallisuus. Jo näillä aioilla aljettiin Roomassa hopearahaa tekemään. Mutta vaikka näin vähitellen rikkaus yltyi, oli kuitenkin vielä kunnollisuus ja pätevyys hyvällä kannalla. Samnitat lähettivät Kurio Dentatolle, Pyrron voittajalle, rauhan hierojia. Lähettiläät tapasivat hänen istuvan rahilla pesän vieressä, nauriita keittäen. Suu hymyssä käski hän heitä lahjojansa pois viemään, sanoen: "Minä tahdon mielukkaammin olla rikasten hallitsijana, kuin itse olla rikas."
Mutta nyt ei voinut enään Italiakaan tyydyttää Roomalaisten valloittamisen himoa. Pian sekaantuivat riitaan tuon rikkaan Kartagon kanssa. Tällä oli alusmaita Sicilian saarella. Mutta kun Kartago oli merivalta, täytyi myös Roomalaisten hankkia itsellensä laivasto, taitaaksensa menestyksellä tähän sotaan ryhtyä. Mitäs tästä; otettiin voitettu Kartagilainen laiva esikuvaksi ja sen mukaan rakettiin sitten jonkunmoisia aluksia. Väestö harjoitettiin maalla soutamiseen. V. 260 e.Kr. nähtiin ensimäinen Roomalainen laivasto merellä. Roomalaiset, kun tappeluun tulivat, liittivät vitjoilla aluksensa vihollisten laivoihin, jotta sillä lajilla saatiin tapella samalla tavalla kuin maallakin. Sentähden ei ole aivan suureksi ihmeeksi katsottava, että Roomalaiset jo samana vuonna 260 voittivat ensimäisen meritappelunsa. Kartagilaisten täytyi rauhanteossa jättää koko Sicilia ynnä muutamat likellä olevaiset saaret ja kahdenkymmenen vuoden kuluessa maksaa oiva rahasumma. Tämä sota, jota olivat niin mielullisesti käyneet, koroitti isoon määrään Roomalaisten uljuutta ja itse-arvon tuntoa. Mutta nyt jo rupesi valloittamisen himo pakoittamaan heitä semmoisiin töihin, jotka olivat kunnian vaatimuksiin yhdistymättömät. Pian ruvettiin uudestaan sotaan Kartagoa vastaan. Nyt oli, näet, aikomus kukistaa sen Espaniassa paisuva valta. Kaksi sotajoukkoa piti liikkeelle pantaman. Yhden oli Espaniaan lähteminen ja toisen Siciliasta Ahvrikkaan. Mutta Kartagilaisten mainio sotapäällikkö Hannibali kohosi nyt isänmaansa edestä kostajaksi. Verrattomalla rohkeudella ja kestävyydellä vei hän sotajoukkonsa Espaniasta Pyreneain vuoriselänteen yli Galliaan ja Alpi-vuorien yli Italiaan, hätyyttääksensä Roomalaiset oikein maittensa sisustassa. Hannibali kulki voitollisena yhä edemmäksi tehden Kannen tappelussa Roomalaisille kovan tuhon; enempi kuin 50,000 sotamiestä makasi Roomalaisilta kuolleina tappelutanterella; kaatuneitten ritarienkin luku oli niin suuri, että Hannibali lähetti Kartagoon suuren paljouden sormuksia, jotka olivat ritarien kunniamerkkinä. Rooman senaatti ei kuitenkaan joutunut hämmästykseen, vaan kävi uskalluksella sotatoimeen käsiksi, ehkä pelko jo rupesi kaupungissa leviämään. Tästä senaatin verrattomasta uskalluksesta on meillä loistava todistus, kun se sanoi kiitokset Terentiolle, Roomalaisten päällikkö tässä onnettomassa tappelussa, siitä ett'ei hän muka epäillyt isänmaan pelastuksesta. Tämä vakavuus ja kiinteys pelasti Rooman turmiosta. Sillä aikaa kuin Hannibali lepäsi sodan puuhista, valloittivat Roomalaiset Syrakusan, tämän aian komeimman kaupungin. Pian sen jälkeen (v. 211 e.Kr.) ajoivat he Hannibalin Kapuan kaupungista, jonka hän oli ottanut lepopaikaksi, ja taistelivat Espaniassa hyvällä onnella siellä olevia Kartagilaisia vastaan. Tämän aian Roomalaisista sankarista on Kornelio Skipio, joka sittemmin sotavoitostansa Ahvrikassa sai liikanimeksi: Ahvrikkano, suurimman kunnian ansainnut. V. 203 e.Kr. asetti hän sotavoimansa laivoille ja läksi tuon kaidan Euroopan ja Ahvrikan välisen salmen yli purjehtimaan. Ahvrikkaan tultuansa, rupesi hän kaikin voimin Kartagoa ahdistamaan. Yön pimeydessä sytytti hän vihollisten leirin tuleen ja hävitti koko hänen sotajoukkonsa. Roomassa syntyi ääretön ilo; kaikki templit auaistiin, jotta kaikki pääsisivät jumalille kiitoksia lausumaan. Hannibalin, joka tähän asti oli järkähtämätönnä pysynyt Italiassa, oli jo täytynyt isänmaan suojelukseksi Ahrikkaan lähteä. Nyt ei ollut Kartagilaisilla muuta neuvoa, kuin ruveta rauhan hieromiseen. Tämän saivat kovilla ehdotuksilla. Skipio palasi voittajana isänmaahan ja pani valtiorahastoon 130,000 hopea-naulaa. Kaikissa paikoissa tehtiin hänelle muistopatsaita. Hän tahtoi jäädä kaikkia lahjoja vaille eikä ottanut muuta palkinnoksi kuin Ahrikkanon kunnianimen.
Tämän sodan päätös oli koroittanut Roomaa kovin mahtavaksi ja pianpa rupesi tämä toden teolla maailman hallitsijaksi pyrkimään. Nyt alkoi sota Makedonian kuningasta Philippoa vastaan. Tämä voitettiin ja muutamia vuosia jälkeenpäin muutettiin Makedonia roomalaiseksi alusmaaksi. Sama onnen kohtaus saavutti myöskin Kreikkaa. Ei mikään enään voinut Roomalaisille vastarintaa tehdä. Syria, Ekypti ja muutkin valtiot olivat jo täytymyksessä nöyristyä Roomalaisten edessä.
Jo aikaa oli Rooman senaatti päättänyt Kartagon hävittämistä. Sen jakaantuminen erinäisiin puoluskuntiin ja rajariidat naapurien kanssa teki Roomalaisille mahdolliseksi ryhtyä tähän työhön. V. 149 läksi roomalainen laivasto ja sotajoukko Ahrikkaan. Kartagilaiset koettivat kaikella tavalla lepyttää vainoojiansa, jopa antoivat sota-aseensakin heidän haltuun. Mutta roomalainen sotapäällikkö vaati heidät hävittämään oman kaupunkinsa ja vetäymään kauemmaksi pois rannikolta. Tähän hävittömään vaatimukseen eivät onnettomat Kartagilaiset voineet suostua, vaan ryhtyivät hurjistuneina viimeiseen taistelukseen, joka kesti kolme vuotta. V. 146 e.Kr. joutui tuo maailman mainio kaupunki Roomalaisten käsiin. 700,000:sta asukkaasta oli ainoastaan 50,000 elossa. Sotamiehet ryöstivät valloitettua kaupunkia, joka sen jälkeen sytytettiin tuleen. Seitsemän päivää kesti, ennenkuin Kartago muuttui tuhaksi. Se paikka, jossa onneton kaupunki oli seisonut, pantiin maan tasaiseksi ja kirottiin juhlallisella kirouksella ikuiseksi autioksi.