Kaks tukholmalaasta tukkuporvaria, tuas 60 vuatta, klania ja kauppaneuvoksen vattat, valkooset liivit ja kultaaset knapit, monen tukholmalaasen hyväntekevääsyysyhristyksen jäseniä, istuu meirän viäreeses pöyräs ja jutteli ruattia jotta:
— Ja de häär kalla ja fö Pariis, Juuhansson — hihkaasoo töine. (Tämä s'oon Pariisi.)
— Se på den lilla söötnuusen där, hun e sharmant — vastas toine — den taa ja! (Katto tuata kullanmurua.)
Pian oli kauppaneuvosten pöyräs koko kasa iloosia kukkaastyttöjä, jokka kittasivat pullon samppanjaa toisensa perästä ja sitten piti pappojen ostaa ruusuja korikaupalla. Ne oli 5 frangia kappales, ja enklantilaasia paperossia, ja paperihuiskia ja samppanjaa — ja kyllä vai papat ostiki sillä:
— Nu ska vi hålla ruulit, int'e man altti i Pariis! (Ny pirethän lystiä, ei me aina olla Pariisis.)
— Hö du Juuhansson ja truu ja ska danssa (Kuule J. mä luulen jotta mä tanssin nyt) — innostuu toine — ja kolme tanssijaflikkaa pyärittää jo pappaa piirileikkiä. Hiki juaksoo ja naama loistaa — — —
Ilo on katos ja hulina käy.
Mutta sitte tuli salihin yks yksinääne, juhlallisen näkööne herra. S'oli tuas 50 ikääne ja vissihi enklantilaane. Eikhän se vai ollu joki pappi eli opettaja, ku s'oli nii kovasti totisen ja juhlallisen oloone.
Mun pisti se miäs heti silmähä ja rupesin kattelemhan sen hommia. Näytti jotta s'oli tullu vai kattomhan, kuinka syntine mailma huvitteloo. S'oli puettu oikee enklantilaasen säännöllisesti, jakooski oli pääs ku puukoolla veretty.
Se istuu tyhjän pöyrän äärehen ja ennenku se kerkes mitää sanuakkaa, paukahti jo samppanjapottu ja kuahuva klasi oli sen nenän alla.