— Jos perhanan poika viälä siinä taakses töllistellessäs kaarut, nii appa jee sua kotias tulemasta. — Eks sä pääse siinä! — karjuun mä ja heristin molempia nyrkkiä vooron perähän n'otta aina oli yks pystys.
No siitä se vissihi havaatti jotta vaara on likillä ja lippas vähä äkkiä viimeeset pari syltä. —
— Tanan poika! — pääsi multa ku retkahrin takaasi penkille ja sylkääsin häjyn syljen. — Tuallaasta peliä ei pitäisi tehrä, jotta sivullistaki rupiaa pyärryttämhän!
Se Mikkola, urheelijaan treenari, oli antanu niille sellaaset kovat ohjeet, jotta suamalaasten pitää pysyä alkumatkas aina hännäs ja vasta viimmeesillä kiarroksilla kiristää ohitte. Ja sitä käskyä nourattivat meirän poijat niin hävittömän kylmästi, jotta me jokka olimma maksanehet suuret rahat tännetulosta, olimma aivan raivostuksis. Meirän piti huutaa ja yllyttää niitä häntäpään poikia n'otta kurkkua karvasteli ja käret väsyy, ku ei jaksanu enää huutaa.
Mutta kaikkihin kylmin poika oli alkukilpaalus kumminki se ahvenanmaalaane Liewendahl. Se mennä köpötteli aiva möllinä ja jäi kans kaikista muista. Mä jo manasin Pihkalalle jotta:
— Tua affenalaane on kavaltaja, sen näköö selvästi, että se meinaa oikee tingillä häväästä suamalaasen olympiapairan. — — Ensimmääne miäs on ainaki 200 metriä erellä ja tua tuhannen löntys mennä pökkööttää ku kana paleltunehilla varpahilla!
Pihkala sanoo jotta:
— Sill' on kova sisu! — ainaki Mikkola on niin sanonu.
— No tuas ei auta enää sisukaa! — ähyyn mä.
— Ist der auch ein Finne? (onko tua kans suamalaane) — kysyy se espanjalaane mun takaani ja viisaa sitä Liiventaalia, joka pomppii kaikkihin viimmeesenä.