— Ei sitä tiärä sanua.
— No tiätää sen!
— Ja vaikka ny tiätääski, nii ei saisi etukäthen sanua! — motkotti
Pihkala, joka kaikesta aina oli muka epävarma.
— Lyärhän vetua, jotta Nurmi voittaa, — ehrootin Pihkalalle.
— Em mä ny vetua — —
— No mitäs sitte! — —
1,500 ja 5,000 metrin loppukilpaalujen välill' oli vain yks tiima aikaa, n'otta siin' oli Nurmella kova urakka saara ittensä sillä välillä hiarotuksi ja kuntoho. Ku s'oli 1,500 voittanu ja valokuvaajajoukko juaksi kaappiinensa sen peräs pitkin kenttää veivaten konehiansa erestä ja takaa, huitoo Nurmi vai housuullansa ympäriinsä jotta:
— Menkää hiithen siitä masiinoonenna, ei mull' oo ny aikaa — —.
Mutta ku se istuu maaha ja veti pöksyjä koipihi, nii siinä oli jo valokuvaajia toistakymmentä, jokka eri pualilta knäppiivät kuvia jotta knapsuu. — Heti ku Nurmi sai housut jalkoohi, lähti se juaksemhan pois kentältä hiarottavaksi.
Vaikkei se 1,500 metrin juaksu ollukkaa nii kova, jotta Nurmen olis pitäny kaikkensa pusertaa, nii oli se kumminki sellaane prässi, jotta eri miästä siinä tarvithan, joka pystyy tiiman päästä lähtemhän taas 5,000 meeterin matkalle, ku on uuret ja levännehet miähet vastas.