Se päätti tehrä hurjan tyän: lyärä kolmantena suamalaasena Viire ja sitä varte se kiristi aina vai menuansa. Välimatka lyhenöö askel askelehelta, ei oo enää ku parikymmentä meeteriä. Hammasta purren painaa sisukas Sipilä polttavas auringos, hiki valuu virtana, ja päätä polttaa armotoon aurinko. Tuntoo pahoonvointia, mutta sisu ei anna perähän. Pitää painaa! — — — ja Sipilä vetää sisulla. Jo on kantapäillä — — viälä vähä — — jo on takana — — ja nyt ohi!
Ohi pääsi, Viire oli takana, mutta sitte — — —
Rupiaa pyärryttämhän, horjuttaa — ja mailma sumenoo ja korvis humajaa. Ei kestä jalaat enää, sivhun vetää ja siihe tuupertuu poika, joka pani kaikkensa Suamen voiton erestä. —
Ei ollu enää jos kilometri jälellä tnaalihi — — —.
Mutta loppu on Viirekin. Jaksoo, hoippuu viälä jonkin meeterin sekin, sitte kaatuu, eikä enää nouse — —
Kerrottihin jäliistäpäin, jotta Viire houraali ja luuli kualevansa. Oli sanonu jotta:
— Nyt on loppu, ei tarvitte enää juasta, minä kualen — —
Sipiläki tunnusti jotta seki luuli kualevansa, ku jalaat kangistuuvat ja outo kylmyyren väristys kulki rumihis.
Mutta se mitä kerrottihin Sipilästä heti kilpaalujen jälkihin, oli kumminkin kaikkihin kauniinta ja kuvaavinta suamalaasten sisulle ja lujalle velvollisuurentunnolle, jolla joka poika pani kaikkensa saaraksensa voiton kansallensa. Kerrottihin, jotta Sipilä tiäsi olevansa kolmas suamalaane järjestykses ja kun se uupuu eikä enää ylhä päässy, nii sisulla piteli ittiänsä niin paljo järjillä, jotta orotti, koska seuraava suamalaane tulis. Ajatelkaa sellaasta sankarillista tekua, jotta ponnistella pyärtymystä vastahan nii kauan, että kerkiääs seuraavalle miähelle sanua sanottavansa.
Sitte tulikin jo suamalaane. Se oli Liimataanen; lopen väsyny sekin.
Tälle kerrothin Sipilän viimmeesillä voimilla sanonhen: