Juppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta kääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja intua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan rannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii räävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin matopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja viirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli kaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin joka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti kattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki sylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta ku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt tuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin, niin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta Juppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee muakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo ajattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa, mutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman poikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan sellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se sama saamari, joka tuli munki onkeheni.
Kotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta ahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma. Kyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun kalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:
— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti matohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin trossata.
Sitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas tulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi nainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?
Yhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi mahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.
Frouvaa nauratti kovasti ja sanoo jotta:
— Jahas, vai siinä se nyt tuloo — —
— Mutta kovasti piti sylkiä maron päälle — — koitin mä.
— Tervhyysiä Penkteskulta! — nauroo se frouva.
— Mitäh? Miltä Penkteskulta? — imehtelin mä.