Hyyrylääne meni heti isännööttijän puheelle massi kouras ja sanoo jotta:
— Kun mä en oo yhtää hoksannu, jotta täs olis ollu hyyrynmaksupäivä. Kersat ovat repinehet almanakan, eik’oo tullu uutta ostetuksi, mutta täs ny on hyyry.
— No eihän sen ny niin kiirusta olsi, mutta ku isäntä maalta kirjootti, jotta mun pitää passata päälle, jos onnistaas niin, että jokin hyyrylääne ei muistaasi prikullensa hyyryä maksaa, niin pitää heti antaa tämmi. Ja mikäs mun auttoo.
— Niinhän s’oon. Pitäköhö kuki viraastansa vaarin. Täs on ny rahat.
Maksettava se hyyry kumminkin on tältäki kuulta, vaikka tämmi tuliki.
Mutta antakaa kuitti.
— Tiätysti kuitti, sehä on selvää! Oli se ny ilkiää kun teirän pitää muuttaa — sanoo isännööttijä ja kirjootti kuitin.
— Onhan se! — tuumas hyyrylääne.
Ja hyvin sovittihi. Juathin kaffikki sen päälle.
Mutta seuraavana päivänä pistivät isännööttijä ja hyyrylääne oikee harthasti falssiksi. Ja puristelivat toisiansa rinnasta, ku ainaki rakastunehet pruukaavat.
Isännööttijä kun oli saanu lakimiäheltä tiätää, jotta tämmi oli menny förpiihin, ku hyyrylääsell’ oli ny kuitti maksetusta hyyrystä.
Silloo meni kavaluuren pahahenki isännööttijähä. Se juaksi hyyrylääsen tyä ja sanoo jotta: