Koko taloon väki seisoo rivis tunkion rannalla ja silmät oli ku tinaknapit ja suu auki että:
— Mihkä s’oon menny?
Silloo sanoo piänin poika, jok’on jo kirjalla jotta:
— Mirri on menny vissihi taivhaasehen?
Ja nii se vissihi oliki.
Mutta sitte tapahtuu nii imhellisesti, että kirkonkylän poikia rupes janottamha ja ne ostivat tiätysti pontikkaa janohonsa. Ja ku ne ryyppäs potusta vooron perähä ja ähkääsivät, niinku pruukataha, ja pyhkiivät takinhiaha suutansa, nii ne pyhkääsiväkki pian toisenki kerran ja sanoovat jotta:
— Siin’on karvoja!
Ja sylykääsivät taas ja taas ryyppäsivät. Ja taas tuli karvoja.
Silloon kattothi jo pottuhu nuan valua vastaha, nii siäl’oliki kauhiasti karvoja. Niitä koitethi siilata poiski ja taas ryypätä, mutta aina vai tuli karvoja suuhu.
— Olkho peijakas sitte. Lisänähä rikka rokas — tuumiivat poijat ja ryyppiivät.