Mutta kyllä mun ainaki pitää omasta ja Ellun ja Kallun pualesta rehellisesti tunnustaa, jotta m’emmä taira tähä asiaha yhtää valaastusta tuara.
Ei muuta ku sen, jotta Ellun ja Kallun äireen nimi on Mirkku. Se elää viäläki Isooskyröös Mäkitaipaluksen takkakivellä.
Ja kaikiista kamalinta on se, jotta Ellun ja Kallun äireellä, sillä Mirkulla, on kauhian pitkä ja hoikka häntä. Eikä poijill’oo häntää olleskaa, niin jotta täs menöö aiva pää sekaasinsa, ku Eliu ja Kallu sanoovat viälä, jottei n’oo nähny papastansa häntääkää.
Mutta ku m’olin täs joitaki vuasia sitte Nurmoos yhres taloos, john’oli kans hännätöö issi, ja mä kysyyn emännältä nuan leikkispäältä jotta:
— Mitäs varte emänt’ on kissiltä hännän katkaasnu?
Nii se sanoo jotta:
— No ku sitä piti täs talvisin nosta joka yä vähis verhoos päästhö pihalle ja piti pitää ovia nii kauvan auki, jotta aiva kylmää paasas tupha, ku sill’oli nii pitkä häntä, nii mä kerran knapahutin kirvhellä hännän tolopalle, eik’oo sitte kasuanu.
Imhellisiä nämä hännättömät kissit Kun mä ensin kattelin tuata kuvaa, niin mä sain hyvän aikaa imehrellä, jotta mistä sen niin justhinsa tiätää, mikä nuasta kissiist’ on poika ja flikka, ku n’oon nii saman näköösiä. Mutta sitten mä äkkäsin tuan merkin, jok’on niiren viäres.
Ku kattotta nuukaha, nii toisis merkiis on se piikki ylähäppäi ja toisis alahappäi. — Siitä sen tiätää.
Mutta sitä mä enite imehtelen, jotta kuinka nua kissit pysyy tuas rautalangan päällä istumas?