Mä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki sellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott’ei tuallaast’oo ennen nähty ei kuultu.
Kun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja vei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja mulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa.
Eikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä.
Ja niin on asiat, jotta sillä suutarill’ on kirjootettu laki pualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa kraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos vain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma.
Ja tämä suutari tahtoo ja ilikes.
— Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa, hampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa taivahasen päästä.
Ja veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa.
Mutta vääryys ei vesoo.
Ihmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat omasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken paljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja pikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku löytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja ahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata.
Ja mumma kiitteli ja sanoo jotta: