— On niitä viälä hyviäki ihmisiä!
Ja lasten oli niin hyvä olla, jott’ei n’olsi muuta ku aina vai lannoottanehet mumman maata.
Ja mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti hyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä.
Mutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se penkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin käsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä ja karriaasia.
Maa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja sitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä.
Ja oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan, kun s’oli niin häjy sille mummalle.
Oikeen s’oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen ukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman maan kasteli.
Ja kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla.
Ne juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin pärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset, n’otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti.
Ja suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa. Eikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu katkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy.