Frouv’on koittanu perätä ja vahrata, jotta rookaas sen varkahan ja sais sanua jotta:
— Pysy pois meirän makkaroosta kun et malta antaa olla hillupurkkienkaa sormin kourimata.
Mutta s’ei oo rookannu sitä, ei vaikka s’oon klasilla orottanu monta kertaa pualiyähön asti.
Ja ku frouv’on sitte aamulla taas menny rakkahasehe ruakakellarihinsa kattomhan, niin:
— Ny s oon taas täälä käyny! Kyllä s’oon sitte hävitöön varaas — on frouva jahkunu. — Fläskinpala on taas pois ja — — — kehrannukki hampahin haukata kauhiammoosen palan juustua! Ja mansikkapurkista viäny kourallisen hillua! Kyll’on räävitöön ja sivistymätöön otus, kun syää kaikki sekaasinsa ja makkaran kans paasaa hilluaki. — Em mä tuasta mitää piittaasikkaa, jos vähä söis, mutta ku tualla lailla klottaa!
Ja sitte on frouva paiskannu oven kiinni ja lähteny köökkihi suutuksisnansa mekottaan siivottoman tapaasia ihmisiä, jokka kulkoovat klottaamas frouvan hillut.
Mutta täs kerraasti frouva sitte päätti opettaa varkahalle ihmisten tapoja. Se vei kellariin talterikkiä ja veittet ja kaffelit ja viälä sellaase trasunki eli ruakaliinan, jolla herrasväki pruukaa tuhrata truuttuansa syännin päälle.
Tälläs veitten moottijuuston palan päälle ja pani talterikille, niinku herrasväjes pruukathan. Ja hillua pani klasikuppihi ja siihen lusikan. Ja senkin pani talterikin päälle. Leipää leikkas koreeksi palooksi ja neki tälläs talterikille ja veitten viärehe. Maitua kaatoo posliinitooppihi ja klasin pani sen viärehe, jottei se varaas ryyppääsi suaraa farista, niinku sen tapa on. Ja sen trasun elikkä ruakaliinan käärii frouva truutulle ja tälläs pystyhyn seisomhan, niinkun minkäkin tröntterön.
Ja lavittan pani viälä äärehen ja pyhkii oikee hantuukilla puhtahaksi, jotta kyllä s’oli justhin tällätty niinku herrasväjes.
Frouva sanooki jotta: