Oottako kuultu kuinka Laihian sosialistit meinas jutkahuttaa prouvaastiansa?
Prouvaasti oli päättäny, jotta se myyttää aika kimpalehen sitä Härkäluhtaa kirkonkyläs huutokaupalla. S’olis antanu kelihinnaila ilman huutokauppaaki tarvittevaasillen maanpaloja, mutta kun toiset saivat sen kuulla, niin rupesivat sanohon jotta:
— Mitäs se sellaane peli tiätää, jotta toisille annethan ja toisillen ei?
Ja jotta
— Vai sille ja sille annethan parhuuset palat, vaikka täs muukki olsivat tarpehes ja kovemmaski tarphes ku se! Miksei meirän raha oo yhtä hyvää ku niirenki? — Siinä ny näjettä oikee, kuinka porvarit kenkkuuloo. Köyhä sosialisti ei saa maatakaa vuakrata, vaikka enämpiki maksaas.
Pantihin lähetystö prouvaastin tyä ja vaarittihin huutokauppaa.
— Voi teitä ihmiset, — sanoo se vanha prouvaasti — kuinka kathellisia ja raarollisia t’ootta toisillenna rakkahat slaihialaaset, jokka te ootta niin mones eristyspyrinnös ja ittekasvatukses ittiännä parantaa mahtanehet, jotta teistä ittekkyys, kateus, panettelu ja muu paha meno, nua slaihialaaste sperisynnit, pois varista saattaas, ja jotta te olisia kypsiä siihe suurehe maallisehe paratiisihi, joka tuleman pitäisi, ja joonka velvollisuuret itte kullakin teistä niin peräti selvillä kanssaveljiännä kohtahan ovat. Kuinkas tahrotta te minua, kuin teirän paimenenna olen, nyt kiusauksehen teitännä aussuunin tautta johrattaa, kussa te toistanna kynittä, haukutta ja pahaa verta ja vehriäästä sappia ulosvuaratatta?
Mutta hukkahan lankes prouvaasti viisas neuvo ja hyvä puhet niinkun ennenki. Huutokaupalla piti myyrä Härkäluhtaa.
Mutta kavaluuren henki rupes krapaamahan kirkonkylän sosialistien syränalustaa. Ne pitivät yleesen suuren ja salaasen kansalaaskokouksen sen riihen ruumenoosis, johna tänä syksynä on joka pyhä kirkonmenojen aikana riihellä oltu, n’otta siitä Vaasaski puhuthan.
Ja siälä sipistihin ja tehtihin luja, järkkymätön ja ittekutakin ehrottomasti sitova päätös jotta: