Ja mä itkin ilon kyynnelehiä, suuria, kirkkahia ku kristallia ja kattelin peilihin, kuinka ne passaa.

Ja hyvin ne passas! Ne ilonkyynnelehet.

Ja sitte mä muistelin ittiäni entisaikoona, kun m’olin köyhä ja krätyyne ja taas itkin. Itkin surunkyynnelehiä ja kattoon peilihin.

Ja hyvin nekin passas! Ne surunkyynnelehet.

N’oli yhtä suuria, kaunihia ja kristallinkirkkahia kun ilonkyynnelehet!

Aivan samallaasia! Pitkulaasia vesinokkoja, jokka riippuuvat silmäkulmista ja koriasti kimaltelivat.

Kyllä ne amerikkalaaset ovat tyhmiä!

Kun n’ei oo ennen tuata keksinehet. Kyynnelehiä! Ilon ja surun kyynnelehiä, jokk’on niin tavallisia.

Niitä tarvithan aina vähä väliä joka huushollis. Häis, hautajaasis, hatun ostos, ristiääsis, rakkaurentunnustukses, kun syrän on haljeta, kun käy pankkiherran puhees, kun koulupoika käy opettajan kotona, kun hammasta porottaa, kun akka kualoo j.n.e.

Ja mones mones elämän moninaasuures, kun pitääs itkiä, eikä tahro tulla vaikka kuinka truuvaas.