Tuallaasia syrämmellisiä, kilttiä nuaria naisia sattuu niin kovin harvoon takaa-ajetun pikkulinnun ethen.
Kuinka useen emmäkö näekki mitä suurinta syrämmettömyyttä tällääsis tapauksis.
Kuinka monta takaa-ajettua pikkulintua eikö ookki joutunu jonkin petomaasen koukkukyntisen haukan kynsihin, revittäväksi ja raareltavaksi.
Syrämmeni vuataa verta kun sitä ajatelen.
Ei oo ollu nuarta kilttiä neitiä, jok’olis tarjonnu muffiansa haukan uhkaamalle pikkulinnulle. Jok’olis antanu tuan elämän kylmyyttä kärvistelevän pikkulinnun hetken lämmitellä lämpööses muffisnansa.
Vaan mitä sensijahan useemmiten näemme elämän taistelus?
Juu, hyvä herrasväki, sen mä sanon teille! Kun tuallaane pikkuune, siävä talitiiaanen vanhan haaskan elikkä kamalan tarhapöllöön ahristamana yrittää päästä piilohon ja vähä lämmittelhön jonkin nuaren naisen muffihin, niin kuinka toisin eikö ookki elämäs.
Sen siahan, jotta suajaa ja lämmitestä takaa-ajetulle antaasivat, ne hosuu ja huitoo, huutaa ja krääkyy, sylköö ja potkii, n’ottei pikkulinnun oo likikään meno.
Näin teköövät useemmite nuaret syrämmettömät naiset.
Mutta sitte on toisellaasiaki naisia, salakavaloota ja petomaasia, jokk’ oikee pyyrystäävät tuallaasia hätääntynehiä pikkulintuja, niin julmaa ku se onki sanua.