— No kyllä vai me tuan kiinni otamma!
Hairasit takin seljästä ja lakin päästä, löivät meijärin portahille, sylkivät kourihinsa ja lähtivät paasoottamhan käret levjällä ketun perhän.
Yli aitojen, peltojen ja ojien juastihin ja hypittihin ku villivarsat. Toiset pomppiivat suaraa ojihin, toiset ylitte, kuinka kukin kerkes ja minkälaaset kintut kutakin kiikuttivat, mutta eri meno ja mekastus siinä tuli, n'ottei juustomestarin trengänny muuta ku seisua maantiällä, heiluttaa kauhaansa ja huutaa lujaa.
Akakki lähtivät häntä truutulla perhän n'otta siitä tuli oikee aikamoone kilpajuaksu, kuka sen sais kiinni.
Kerraasti yks isänt' oli jo saara sitä hännästä. Oikaasi jo kätensä ja hairas, nii kettu peijakas nyppäski häntänsä pois, jotta kerran vain kerkes isäntä haukata suuntäyren ilmaa ennenku lenti silmällensä maahan n'otta mätkähti, ja taisi siinä prätkähtääkki.
Maantiäll' oli justhin meijärille tulos Mäkitaloon punaasen tuvan emäntä ja sitä vasthan tryyköötti se kettu aiva suaraa.
Ku emäntä sen näki, niin sekös kans kiinniottamhan! Levitti hamhensa levjälle, tamppas jaloolla ja huuti jotta:
— Tuus tänne rakkari!
Ja kettu tuli!
Aiva suaraa tuliki, eikä yhtää väistäny, vaikka emäntä rupes hosumhan ja huuthon jotta: