Ja mistähän juuttahasta osaskin nii korjasti sanua.
Mutta sitte oli Mattu saanu ruveta papaksi taas omhan kotoho.
Hyväs sovus ja sulooses rauhas elettihin sitte matalan mökin katon alla monta päivää.
Mutta sitte yhtenä päivänä nykäästihin mökin ovi äkkiä auki justhin ku Mattu oli syämisen jyrinäs ja lykkäs seittämättä sualaasta silakkaa pää erellä suuhunsa.
Kuuluu hätääne huuto ovesta jotta:
— Onko Mattu täälä? — ja samas tormas tuphan itte se leskiemäntä, jok'oli lähteny Matun perhän.
Mattu ei saanu sanaa sanotuksi, eikä se kumma ollukkaa, ku sill'oli se silakka suus n'otta häntä vai suupiälestä törrötti.
— Mattu — —! huuti se leski ja putii nyrkkiä. — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane? Lähre ny heti mun kans takaasi! — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane?
Silloo rupes Matun leuat hiljaksensa huiskumhan. Se mäihäs sen silakan esti kaikes rauhas ja oikee pehmooseksi pureskeliki, ennenkö nialaasi ja sanoo jotta:
— No en ikänä! Ja s'oon sillä sanottu, jottas tiärät. Siihe souvihi en enää totta jukulauta rupia! Tuallaane vanha kröösee — —.